4 minute read
Sielun ikilentoon runon, aistimuksen ja läsnäolon siivin
Next Article
Teksti: Anna-Kristiina Vuorjoki
Tyhjyys joka hapuili sanoja
Alussa oli tyhjyys paperilla eikä henki liikkunut paperin yllä, sydämen portit pitelivät patojen tuolla puolen visusti luovuuden virtoja. Oli nuori nainen, jonka ainut maanpäällinen kiinnostus oli saada vain kirjoittaa ja kavuta sisäisen vuorensa ylle. Oli etsien hapuilevia sanoja, muttei sanomaa. Kynä kaarteli unenomaista ajatusten virtaa. Kokeilevat luonnokset eivät koskaan tulleet julki, tarkoitus oli tavoittaa luovuuden virta, luovuttaa ohjaus mielestä sydämelle.
Karjalan mystisille laulumaille
Aloittelevana runoilijana otin ensimmäisiä askelia Sylvi-Sanni Mannisen Päivilän sanktuarissa. – Tämähän on suorastaan nerokasta, arvioi Sylvi ensimmäisiä taiteellisia tekeleitäni. Se kannusti jatkamaan. Myös herkkyys ja luovuus syvenivät. Karjalan kallioilla kaksi herkkää runotarta sinetöivät sisaruuden valoja. Metsät, järvi ja yhteisolo saivat mystisiä sävyjä haltioitumisen ja hurmioitumisen tiloista. Todellisuuksien aavistuksista tuli totta ihmeellisempää. Päivilän tunnelmat ja maisemat, kohtaamiset sairastuneen sielusisaren kanssa, jonka sielun siivet surullisesti haaksirikkoutuivat, välittyvät runoissa. Kannel, urut, laulut, ikimetsät, järven selät, niistä syntyi muinaissuomalainen sielun maisema. Viimeisellä vierailulla tanssin rantojen kallioilla ilman, maan, vetten ja tulen kanssa, syntyvät taivaan Herraa ylistävät, hurmioituneet, raikkaat ja samalla intohimoiset runot. Näiden vuosien runoja yhdistää kaipuu korkeampaan ja maanpäällisen kuulumattomuuden tunne.
Tärkeintä runoissa on tunteiden ilmaus, ja niissä käydään läpi koko tunteiden kirjo surusta ja yksinäisyydestä autuuteen ja armoon. Runoista välittyy se mikä elämässäni on tärkeintä ja mistä kaikki elämässä syntyy: eläminen sydämen palosta vapauden raikkaissa tuulissa.
Ja niin sana pelkistyi Himalajalla
Vasta lentokentän liukuportaissa tapahtuu kohoaminen sisäisen Himalajan korkeuksiin, sisimmästä paljastuu sielu, joka avaa viisauden. Juurevan rauhan löytänyt asettuu mummonmökkiin Suomeen erakkouttaan jatkamaan. Kaihon ja erillisyyden verho väistyy kirkastuvan sielun kuutamon edestä. Aito ilokin alkaa astua elämään. Elämään on suora yhteys, se on kehon sisäpuolella ja ympärillä. Kauneuden aistimusten, havaintojen ja läsnäolon liitosta alkavat aforismit syntyä. Paperit täyttyvät yksinkertaisista erakkokuvauksista ja havainnoista päätymättä painetuksi kirjaksi, vaikka kustantaja pyytääkin uusia versioita runoista.
Nuori nainen istuu keljansa sisällä Himalajalla ja on turhautunut tietoisuuden miekkansa tylsyydestä ja vapaavalintaisesta pakottautumisestaan kurinalaiseen meditaatiorytmiin. Hän halusi niin kovasti tietää ulkopuolisen tiedon sijaan, ja samalla tunsi olonsa ulkopuoliseksi muukalaiseksi. Muistikirjan sivut täytti haavoittuvuuden lisäksi herkän haikea kaipuu jonnekin muualle kuin maan päälle. Ei mitään todellista sanottavaa. Oli matkustettava maan päällä muualle, ettei tarvitsisi haahuilla enää elämästä ulkopuolella.
Meditaation keinottelusta takaisin luontoon
Meditaatio oli avannut aistit ja sieluna olon, kun samalla elämän yksinkertaisessa läsnäolossa sisäinen ristiriita kurinalaisen menetelmällisyyden, oppien ja elämän vapaan virtaavuuden välillä alkoi kiristyä. Erakon mieli oli yhtä luonnon kanssa ja luonnollisuutta tarvitsi ja luottamusta sielun viisauteen. Se etsi rohkeutta elää itsensä, mutta tunsi jäävänsä paitsi jostain suurenmoisesta meditaation lupauksesta. Meditaation pikatie tuntui vaivalloiselta velvollisuudelta, ja väänsi vaivoja selkään. Ristiriita jatkui kunnes sydän sielullistui myös, aloin elää kodintunnussa ja jätin lähes kaiken kuullun ja opitun. Ei ollut enää polkua.
Runouden muusan luo elämän lähteelle
Kun runojen siipirikko saa siivet selkäänsä ja kohoaa sielunsa ikilentoon, myös runojen virrat sammuvat seitsemänteen oktaaviin ja sanojen tilalle koittaa hiljaisuus… Kunnes hiljaisuudesta alkavat kummuta luomisen virrat, jotka eivät ole enää kaipuuta, läsnäoloa eikä vuoropuhelua luojansa kanssa.
Runojen lähde ei olekaan Jumala tai mikään muu ulkopuolinen missään ylhäällä, vaan runoilijan Itse paljastuu hänen tavoittelemakseen lähteeksi, josta kaikki virrat kumpusivat. Runoilija itse on runoutensa muusa, jonka hän tapasi ulkoistaa ulkopuolelleen elämän ulkopuolisuutta tuntien. Runot ovat kaipuuta ja ylistystä joka sammuu, kun löytää yhteyden ja lopulta lähteen, johon ensin uskoi olevansa yhteydessä, mutta joka onkin Yksi ja sama Elämä.
Lähteellä paljastuu sanojen ydin, niiden voima ja todellinen merkitys, sanojen puhuttelevat kerrokset. Sanoista voi kuulla vain sen syvyyden jonka on valmis vastaanottamaan. Lähteen löytymisen seurauksena vanhat runot alkaa muuntua, ja jotkin niistä pysyvät alkuperäisyydessään kuten tämä:
Soitto
Metsähuoneen hiiret ja sisiliskot koloistaan
kerääntyvät jalkojeni juureen
kuullakseen kanteleeni vivahteikasta sointia.
Minä eksynein, unohtunein
sormin hivelen sointuja
taivaan neidon hiuksia
sormin haparoin.
Ja kylkiluistani
sudenkorennon siivet puhkeavat,
hauraina elämää muistuttavina loimina kutoutuvat
ristilukin pakenevista kehristä.
− Siipeni!
Ne kimaltelevat öljyn hohteina
vetten päällä,
rakastavasta auringosta
kohoavat ylleni.
Minä lennän, lennän
pois pölyttyneistä huoneistani!
Kuorin pois vuosisatojen seitit keijujen
leningeistä
ullakon kirstuissa.
Kannel rannalle on jäänyt yksikseen
suloisena sointinaan
sanomattomat kuiskaukset
ikuinen tuulen neito väreitä hivellen.
Kannelpuu onttona
rantakivellä kumisee.
Anna-Kristiina Vuorjoki
www.paratiisinlahteella.fi
Runoista kirjaksi ja sanoman äärelle
Kohota siipesi, lennä!
www.paratiisinlahteella.fi
Yksi näki runojen jakautuvan kolmeen osaan, joista välittyy parantumisen eri vaiheet, toinen kutsui harvinaiseksi aarteeksi. Runot olivat jäädä julkaisematta, mutta palaute sai muotoilemaan niistä kirjan. Runojen aavistukset ja kokemukset saivat siivet niitä seuraavista runoja valaisevista vapauttavista sanoista, jotka rakentavat kuutamon sillan sielun oivallukseen ja rakkauteen. Ne huokuvat läsnäolemisen ja tunteiden tuntemisen viisautta ja kertovat luonnollisen sydänpolun yksinkertaisuudesta. Sielun koti on lähempänä kuin mikään polku ja rakkaus elämään johtotähtemme. Kuutamon valo paljastaa sielun eheyden ja ainutkertaisuuden, läsnäolemisen luonnollisen yksinkertaisuuden. Yllättäen taittoprosessin loppumetreillä runoja siivittävät tekstit alkavat muuntua hassuttelevaksi iloleikiksi. Kirjan teosta tulee hulvattoman hauskaa, riemu rakentaa riimejä. Samalla otteella ruoditaan henkisen egon ansoja ja luonnottomien, toisaalta luonnollisuuteen palauttavien menetelmien mielettömyyttä.
Joutsenen ikilento päätyy paratiisin portille ja Paratiisin lähteellä -kirjasarjan elävään paratiisin luomissatuun. Kirjailija on löytänyt ei vain virtaavia sanoja, vaan sanoman sanoilleen mikä on kaiken ykseys.
