Puut vailla metsää

Minä suojelen teitä kaikelta tuulen tuiverrukselta sateen piiskaukselta auringon paahteelta

sanoi kuusi-isä perheelleen seisoen jyhkeänä metsän laidassa

mutta ihmisille ja niiden koneille en voi mitään

Seisokaamme tiiviinä ja arvokkaana rintamana vihollisen hyökätessä toivoen sen ymmärtävän meidän olevan Elossa

Violetti vallankumous / Liisa Karjalainen

Puut vailla metsää

On ihmisiä, jotka rakentavat linnan ja alistavat luonnon palvelukseensa. Heille tärkeintä on näkyä ja jättää merkkinsä jälkipolville. Luonto merkitsee heille vain jotakin paremmaksi muokattavaa, sellaisenaan arvotonta.

Rakennukset vaativat hoitoa, jotta ne näyttävät hyvältä vuosienkin päästä. Kauniista puista saa nauttia ilmaiseksi, eivätkä ne vaadi erityistä hoitoa.

Metsästäkin voi nauttia. Sitä ei tarvitse omistaa. Omistaminen tuo mukanaan vastuun, minkä jotkut ottavat kevyesti. Nämä ihmiset unohtavat metsän oman onnensa nojaan vuosikausiksi, jopa vuosikymmeniksi. Kun joku lopulta heidän metsänsä ”löytää”, on se jo arvoton.

Toiset taas muistavat hyvin olevansa metsänomistajia. He muistuttavat muitakin asiasta useasti. He ovat tärkeitä henkilöitä yhteiskunnassa, koska ovat omistajia. He myös tietävät, miten metsää tulee hoitaa. Avohakkuut ovat heidän mielestään paras hoitotapa Koko metsä laitetaan kerralla uusiksi. Uusien puiden kasvaminen voi kestää vuosikymmeniä ja eläimet joutuvat etsimään uudet asuinalueet. Linnut menettävät pesäpuunsa ja marjastajat hyvät marjapaikkansa. Metsän virkistyskäyttö loppuu. Tästä ei kuitenkaan saa syyttää metsänomistajaa. Hänellä on oikeus tehdä omaisuudellaan mitä haluaa. Vaan tuskinpa hänkään tekee avohakkuuta oman pihapiirinsä välittömään läheisyyteen.

On myös niitä, jotka näkevät metsän puilta ja puut metsässä. He ovat metsänomistajia, jotka ymmärtävät metsien merkityksen. He haluavat hoitaa omaisuuttaan hyvin ja antaa muidenkin siitä nauttia. Heille puu on arvokas muutoinkin kuin kaadettuna. He liikkuvat metsässä, marjastavat, sienestävät ja retkeilevät siellä perheensä kanssa. Heidän lapsensa saavat halata puita. He tietävät puiden olevan eläviä.

Kun heistä on aika jättänyt ja heidän talonsa lahonneet, ovat puut edelleen voimissaan. Elämä jatkuu ilman heitäkin. Silti heitä on kielletty olemasta inhimillisiä eläimiä ja luontoa kohtaan. Heille on sanottu, että inhimillisyys on vaarallista. Sitä se onkin. Kun he ajattelevat muitakin kuin itseään, he myös ymmärtävät muiden kärsivän heidän päätöksistään ja teoistaan. Jos he eivät saa olla inhimillisiä, mitä he ovat?

Kirjoittajasta

Liisa Karjalaisen kiinnostuksen kohteita ovat mm. lukeminen ja kirjoittaminen.

Teen havaintoja ihmisistä, heidän käyttäytymisestään sekä elämästä ylipäänsä. Jotkut havainnoistani päätyvät aforismin tai runon muotoon.

Violetti-trilogia