Jerseyn paholainen

Kaikki tekstissä mainitut paikkakunnat, missä olentoa on havaittu, sijaitsevat New Jerseyn osavaltion alueella, ellei kaupungin nimen yhteydessä muuta osavaltion nimeä mainita.

Yhdysvallat, New Jersey

Teksti Aleksi Lehtinen

Kun mielesi sisällä matkustat syvälle Yhdysvaltojen itärannikon sydämeen, paikkoihin ja kaupunkeihin kuten New York City, Washington D.C. sekä moneen muuhun paikkaan tuolla alueella, ensimmäisenä ajatuksesi todennäköisesti valtaavat ajati muuntautuvat ja sähköenergialla hengittävät kaoottiset metropolit. Syvällä nykyaikaisuuden urbaanin teollisen lasi- ja betonikuoren sisällä sykkivät ihmisten ahneuksissaan ja kehityksen vimmassaan muodostamat, loppumattomiin jatkuvat ja rakentuvat yhteisöt, joissa syntyvät tehokkuutta sekä ahneutta sokeasti seuraavat kansanjoukot, tuon modernin maailman “kehityksen juurakot.”

Tuo kaikki on symbolismia vallitsevan ihmiskunnan armottomalle kyvyttömyydelle antaa luonnolle teollisuuden korruptoituneessa sydämessä edes hieman vapaata tilaa hengittää ja kasvaa rauhassa, ikiaikaisessa muodossaan. Luoda vehreydellään mieltä, sielua ja kehoa ruokkivaa kauneutta ympäristöönsä.

Pine Barrens

Suurin osa noilla alueilla elävistä ihmisistä eivät tiedä tai kieltäytyvät koskaan pohtimasta, että jossain tuolla syvällä sisämaassa, heidän oman rakkaan mantereensa itäisellä reunalla, new jerseyn osavaltion keskellä, on jättimäinen, yhtenäinen metsäinen maasto, joka kulkee läpi osavaltion eteläisten osien. Tuo alue, joka niin uljaasti, mutta taistellen, on löytänyt konstinsa selviytyä ja elää luonnonkauniina läpi ajattoman ikuisuutensa, kantaa ylväänä uskomattoman kauniisti kuvailevaa nimeänsä pine barrens. Tämä pine barrensin alue on todellakin sijaintiinsa suhteutettuna pinta-alaltaan jättimäinen. Sysimetsää sieltä löytyy reippaat 300 000 hehtaaria ja pohjavesiltään sekä järvien pinta-alaltaan siellä on jopa noin 17 triljoonaa gallonaa, yhdysvaltojen varmasti puhtoisinta juomavettä. Nämä maantieteelliset tiedot eivät kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen, mikä alueella vavisuttaa lukijansa ja kokijansa rationaalista mielenterveyttä. H

enkimaailman ja myyttisten tarujen sekä kokemusten kirjo, mitä paikka voi tarjota mieleltään valppaalle vierailijalleen, ei tyydy helpolla päästämään ja jättämään syvältä herättelemättä nykyaikaisen skeptisesti asioita pohtivaa kokijaansa. Tuon paikan kansantarut ja legendat kannattaa kuunnella tarkoin, avoimin mielin. Koska muuten voi käydä hassusti, jos ne vastaansa luonnossa kulkiessaan saa. Voi olla, ettei ihan normaali-ihmisen järki niistä täysin seuraamuksitta silloin selviä. Jonain harvinaisina ja onnekkaina hetkinä saattaa jopa uteliaiden silmien iloksi alueen taivaalla lennellä jokin, josta on tehty havaintoja jopa viimeisimmän 300 vuoden ajan.

Vuosi 1735

Legendan ensimmäiset kerrotut ja sydäntä järisyttävät versiot vievät meidät erääseen Jumalan unohtamaan tupaan.

Siellä Leed’s Pointin pikkukaupungissa New Jerseyssä eräs rouva Shroud, jokseenkin korkean keski-iän saavuttaneena, alkoi tuolloin yllättäen paikallisten ihmisten ihmettelyksi odottamaan vielä yhtä lasta, joka olisi järjestysnumerossaan hänen 13. lapsensa. Tarinan mukaan tuo rouva Shroud joissakin hämärissä unelmissaan salaa toivoi saattavansa maailmaan jonkun ikuisesta pimeästä saapuvan olennon. Ihmiset pelkäsivät ja kuiskivat hänen ympärillään – oliko tuleva lapsi kenties jopa paholaisesta, tai helvetin ikuisista liekeistä nouseva demoni. Lapsi oli syntyessään ihan tavanomainen ihmisolento. Mutta kaikesta huolimatta kylässä pelättiin tuota syntymän hetkeä niin kovasti, että rouva shroud joutui aivan ominpäin hoitamaan tuona yönä synnytyksensä, mutta millä voimilla?

Rouva Shroudin talo

Olisiko kenties manalasta asti saapunut jokin auttava käsi paikalle? Niin kummallisena kuitenkin pidettiin rouva Shroudin kuvailemaa tarinaa ja toimintaa, että rouva Shroud piilotti erikoisessa maineessa olevan lapsensa kotiin, suojaten sen visusti yhteisönsä turhankin uteliailta silmiltä – vahvistaen tahattomasti samalla kaikkia epäilyksiä. Tuona yönä, joka oli synkkä ja myrskyinen, kuten tällaisissa tarinoissa ja näissä samoissa kohdissa aina tavataan sanoa, tämän rouva Shroudin tuvassa sattui tapahtumaan asioita, jotka eivät vielä tänäkään päivänä kestä päivänvaloa, paitsi aivan aniharvoille. Juuri syntyneen lapsen olemus muuntautui syntymänsä sekunnilla täysin, enemmän lohikäärmeen, hevosen ja linnun sekasikiöksi, kuin ihmiseksi. Ja kun se oli saavuttanut sielua kylmäävän transformaationsa loppuun, se avasi silloin juuri kasvattamansa siivet koko uljauteensa ja liihotti lentäen suoraan Leed’s Pointin yläpuolella valaisevalle tähtitaivaalle. Rouva Shroud ei valitettavasti enää koskaan saanut antaa kaipaavan katseensa vaeltaa tuon hyvinkin erikoiseksi määriteltävän lapsensa ylle.

On muitakin jopa laajasti hyväksyttyjä versioita jerseyn paholaisen syntytarinasta. Eräs niistä nimeää olennon hurskaaksi synnyttäjäksi rouva Deborah Leedsin, yhden kunnollisen miehen ja maanomistajan herra Japhet Leedsin vaimon.

On vielä kolmaskin vaihtoehto, joka itseasiassa historiallisesti tarkoilta yksityiskohdiltaan tuntuu allekirjoittaneesta eniten totuudenmukaiselta olennon syntytarinalta, vaikka jostain syystä suurin osa artikkeleista tai folkloristien teksteistä ei häntä tunnu kovinkaan yhtä mieluusti liittävän kyseiseen mytologiaan, kuin kahden aiemmin kertomani naisparkojen tarinat.

Erään herra Daniel Leedsin

(1651-1720) kolmas vaimo synnytti miehelleen yhdeksän kaunista lasta, rakkauden viatonta hedelmää. Määrä, joka jo tuolloin oli huomattava luku yhden perheen lapsikatraaksi. Daniel Leeds oli uskoltaan kveekkari (protestanttinen suuntaus, joka levisi 1600-luvulla Britanniasta Yhdysvaltoihin).

Työkseen tämä herra Leeds suunnitteli uskontonsa oppeja seuraavia almanakkoja, joissa kaikista rajoituksista ja oppien mukaisuudesta riippumatta kerrotaan liiankin usein esiintyneen jotain niin pakanallista, että se sai kveekkariyhteisön suivaantumaan ja vihoissaan estämään leedsiä tekemästä enään uskonnollisia julkaisuja. Loppujen lopuksi kaikki se työ ja vaiva, minkä daniel leeds oli saanut tehtyä työuransa aikana kveekkareille, paloi kirjaimellisesti kuin tuhka tuuleen, koska kaikki hänen julkaisemansa kirjalliset työt poltettiin Jumalaa häpäisevinä. Mutta tuostakos rangaistuksesta herra Leeds vain innostui. Hän alkoi kirjoittaa itsekseen julkaisuja, jotka hän itse rahoitti ja jakoi niitä yliopistoille sekä tavalliselle kansalle. Nuo kirjaset sisälsivät yhä suoremmin esoteerisempiä, astrologis-kristillisiä kirjoituksia. Vihkiytyneenä tuolle vielä laajemmallekin kutsumukselleen Daniel Leeds ryhtyi lukemaan ja tutkimaan kristillisen okkultismin ja mystiikan, kosmologian, demonologian sekä angelologian moninaisuutta luonnon syvimpänä maagisuutena. Tuosta kaikesta johtuen ja täysin sokeina leedsin suurenmoiselle halulle ymmärtää ja jakaa avartuneena oppinutta tietoaan, häntä alettiin kutsua suuresti rakastamassaan kveekkari-yhteisössä vain yhdellä epämielyttävällä kutsumanimellä “paha”.

Daniel Leedsin rouvan synnyttämä lapsi saapui maailmaamme vanhojen naisten kätilöimänä. Tuota hetkeä, kun lapsi tähän maailmaan saapuisi, pelättiin ja kartettiin. Liittyihän Leedsien perheen ympärille mitä moninaisimpia huhuja noituudesta, taikuudesta ja jopa saatananpalvonnasta. Synnytysapuna olleiden helpotukseksi maailmaan saapunut oli suloinen, terve ja tavanomaisen kaunis poikavauva ja hetkeä myöhemmin ojennettiin tuo vastasyntynyt väsyneen, mutta helpottuneen äitinsä käsiin.

Kerrotaan siinä hetkessä sitten muutoksen tapahtuneen, ja kätilöiden pahimpien pelkojen materialisoituneen heidän silmiensä edessä. Syntyneen lapsen torso kapeni ja piteni, hänen ihoonsa alkoi kehittyä sulkia ja suomuja, pää alkoi muistuttamaan hevosen päätä, johon kasvoi myös otsasta taaksepäin taipuvat suurehkot sarvet. Jalkojen tilalle tulivat kaviot, häntäkin kasvoi kuin lohikäärmeelle konsanaan ja viimeisenä huomattiin olennolle tulleen lepakon siivet. Ihmismuoto tämän kaiken vulgaarin muutoksen keskellä oli kaikonnut täysin. Tuo uusi elämänmuoto, joka vauvaksi oli syntynyt, kehittyi hetkessä massiivisemmaksi kuin täysikasvuinen aikuinen ihmismies, avasi lopulta siipensä ja ampaisi niiltä sijoiltaan taivaisiin.

Uskomme sitten mihin versioon tahansa Jerseyn paholaisen syntymätarinasta, niin noista tapahtumista on vielä useita muitakin versioita. Esimerkiksi kiertelevien mustalaisten kertomia ja vielä lisäksi monia muitakin, näiden äsken mainitsemieni lisäksi. Fakta on, että todennäköisesti jokaisella, joka on joskus kuullut tuosta olennosta puhuttavan, on tiedossaan hieman erilainen versio, minkä voi jakaa muille. Tänä päivänäkin, kun pine barrensissa asuvat ihmiset kokevat jotain selittämätöntä, niin saamme kuulla vain lisää versioita noista tapahtumista. Mikä onkaan totta, voimmeko sitä koskaan tietää, vai onko se vain spekulaatiota? On kuitenkin yksi asia, joka yhdistää noita kaikkia versioita: se, miten olennon ulkonäköä kuvaillaan. Aina se on jollain lailla groteski hybridi useasta eri eläimestä, sellaisista mitä kuvauksesta saatamme tunnistaa, mutta millaista yhdistelmää emme ole missään muussa kontekstissa koskaan ennen tavanneet.

Kerrataanpas nyt sitten vielä jotta opimme ja muistamme: Jerseyn paholaisella on pää kuin hevosella, siivet kuin lepakolla, kädet kuin linnulla, pelkkää kynttä. Vuohelta sarvet, lohikäärmeen häntä ja kaviot kuin peuralla.

Jotkut alkuperäiskansat ovat kutsuneet olentoa nimikkeellä lohikäärme ja antakaamme heille oikeutus siihen. Esimerkiksi lenape-heimo kutsuu pine barrens aluetta nimellä Popuessing ja tuo sana heidän kielestään suoraan suomennettuna tarkoittaa “lohikäärmeen kotia”. Eräät ruotsalaiset tutkimusmatkailijat 1900-luvun alkupuolella antoivat paikalle hollanninkielisen nimen Drake Kill, joka tarkoittaa suomennettuna “lohikäärmeen vettä”. He eivät nimenneet aluetta ruotsinkielen sanoilla siitä syystä, että pine barrens oli alunperin hollantilaisten uudisasukkaiden valtaamaa aluetta. Mitkä tahansa ovatkaan kertomuksen pimeässä vavisuttavat ja veren seisauttavat yksityiskohdat tai millä nimellä paikkaa kutsutaankaan, niin tämä tarina ja legenda on kasvanut vuosisatojen aikana suurempaan mittaan kuin vain kujilla, kapakoissa, takkatulen tai nuotion ääressä puhutuiksi kuulopuheiksi.

Vuosisatojen ajan loppumattomat silminnäkijöiden kertomukset ovat tulleet osoittamaan keskinäisen kiistämättömän loppupäätelmän; jerseyn paholainen, ainakin jollain tasolla, on ollut ja uskokaamme, että on yhä todellinen. Asia, mikä tuon pirulaisen havainnoista tekee hyvin erikoisen ja mieltämme kutkuttavan aistikokemuksen, on näkykokemuksien tai äänien kuulemisen yksityiskohtaiset erikoisuudet, ihmisten havainnot; noiden henkilöiden, jotka ovat useimmiten länsimaisen täysin rationaalisen tiedeuskonnon, konkretian, skeptisen mielen ja rajattoman kriittisillä silmillä varustettuja. He kuitenkin ovat poliittisen tai ammatillisen uhankin keskellä löytäneet syvältä sydämestään rohkeuden kertoa historioitsijoille ja kirjoittajille havainnoistaan. Siitä johtuen minäkin teille tämän kaiken nyt kirjoitan. Enään en salli heidän olla naurunalaisia, vaan henkilöitä, joille voimme antaa arvon. He ovat kertoneet totuuden, johon me voimme valita uskovamme tai vähintään oppivamme jotain historiasta, josta ei tällä lailla olla tässä maassa aiemmin puhuttu.

Stephen Decatur

Stephen Decatur

oli eläessään hyvin arvostettu upseeri yhdysvaltojen merivoimissa 1800-luvun alkupuolella. Hän oli erityisen tunnettu säälimättömänä sodankävijänä. stephen decatur sai työuransa aikana sellaista mainetta hurjana miehenä, että se on kantautunut aina meidän päiviimme asti.

Siinä oli mies, joka voitti taisteluita ja upotti kymmeniä massiivisia sotalaivoja. Monet historioitsijat ylistävät loppumattomilla korulauseillaan decaturin elämää ja suuria sotasaavutuksia yhä tänä päivänä. Historian saatossa hän on saanut äärimmäisen merkittäviä kunnianosoituksia, joista hän itse varmaankin pitäisi eniten arvossaan viittä sotalaivaa, jotka ovat nimetty hänen mukaansa. Hänen ja erään toisen aikalaisensa upseerin kasvoilla on myös varustettu postimerkki, ja myöhäisellä 1800-luvulla hänen jylhät piirtensä koristivat 20 dollarin seteliä, juuri sitä kohtaa missä tänä päivänä voimme kaikki nähdä presidentti Andrew Jacksonin kasvot. Varhaisella 1800-luvulla kommodoori Decatur vieraili usein Hannoverin terästehtailla Burlingtonissa, New Jerseyssä. Tehtailla valmistettin tuohon aikaan muun muassa tykinkuulia, joihin Decaturilla oli sekä suuri intohimo, että ammatillinen tietotaito niiden toimivuudesta. Kaikesta asiantuntemuksestaan johtuen hän sai jopa silloin tällöin testattavakseen pari juuri valusta tullutta kuulaa. Legenda kertoo Decaturin eräänä päivänä asettautuneen innoissaan ampuma-alueelle, tarkoituksenaan testata uuden kuulan kantavuutta, kun hän tuolloin havaitsi auringon eteen muodostuvan itselleen tuntemattoman olennon varjon. Se oli jotain niin erikoista, ettei Decatur ollut ikinä nähnyt mitään vastaavaa. Ja kuten jokaisen kunnon ammatt iylpeydestä nauttivan sotilaan tapoihin kuuluu, Decatur latasi tykin ruutia täyteen ja laukaisi kuulan valtavalla pamauksella suoraan olentoa kohti. Kun kuulan piti osua tuohon lentävään sekasikiöön ja vapauttaa se maanpäälliseltä vaellukseltaan, mystisesti ei mitään sen suuntaista tapahtunutkaan, eikä muutenkaan ylipäänsä mitään, joka olisi viitannut decaturin onnistumiseen osumisyrityksessään. jerseyn paholainen jatkoi matkaansa ilman minkäänlaista keskeytystä.

Toinen jo suhteellisen varhaisessa vaiheessa Jerseyn Paholaisen pudottamista yrittänyt mies oli nimeltään, ei enempää tai vähempää kuin Joseph Bonaparte. Kyllä, luitte aivan oikein. Niitä samoja Bonaparteja, kuin Napoleon. Napoleonin veljestä onkin nyt tarkkaan ottaen kyse. Miehestä, joka oltiin vain vähän aikaisemmin kruunattu Espanjan kuninkaaksi. Tarkkaan ottaen tuo kunnia oltiin Joseph Bonapartelle suotu herran vuonna 1808. Mutta kuitenkin tästä armosta ja kunniasta huolimatta tai ehkä juuri siksi, Bonaparte haaveili elämästä tavanomaisena vaatimattomana talollisena. Niin hän katumatta päivääkään luopui kruunustaan viisi vuotta myöhemmin, 1813.

Uutta elämää hänen oli kuitenkin mahdotonta aloittaa missään päin Eurooppaa sukutaustastaan johtuen. Niin päätti Bonaparte lähteä matkaamaan uuteen maailmaan, seilaten merten yli kohti tuota mannerta. Saavuttuaan Yhdysvaltojen maankamaralle vuonna 1815, asettautui hän sinne elämään varsin mukavaa ja henkisesti tasapainoista elämää. Joseph Bonaparte osti vuonna 1816 perheelleen kodiksi maatilan nimeltä Breeze Point, hyvin läheltä Pine Barrensin sysimetsiä. Noilla seuduin hän vietti liki kaksi vuosikymmentä mitä onnellisimman miehen elämää. Kotiinsa hän kokosi myös valtaisan 8000 niteen kirjaston.

Yksi hänen lempiharrastuksistaan oli käydä samoilemassa varsin mainioissa kotiaan ympäröivissä korpimetsissä, ehkä silloin tällöin saada jopa jotain riistaa saaliiksi ja tuoda sen kotiin perheelleen ruokapöytään.

Joseph Bonaparte

Yhdellä noista lukuisista reissuista Espanjan entinen kuningas, ollessaan jo palaamassa koko päivän kestäneeltä metsästysreissulta kotiinsa, havaitsi hyvin oudot jäljet talvipäivän vastasataneessa lumessa. Ne olivat erikoisesti kuin aasin kavion askelluksen jälkiä, mutta niitä oli hyvin kummallisesti ilmaantunut neljän sijasta vain kahdet, kuin linnulla. Ei neljää, niin kuin nisäkkäältä olisi yleensä jäänyt. Bonaparte on tuosta metsästysseikkailustaan maininnut erään hyvin muistiinsa painautuneen yksityiskohdan, joka oli se, että toinen noista eläimen kavion jäljistä oli ollut selkeästi toista isompi.

Tuohan kehittää meidän mielessämme vallan uteliaan tai jopa eriskummallisen kysymyksen. Olisiko tuo toinen jalka jossain olennon kehittymisvaiheessa jotenkin erikoisesti voinut mutatoitua toista isommaksi, vai oliko jostain kummallisesta syystä toinen jalka jäänyt noin valtavan alikehittyneeksi?

Joseph Bonaparte seurasi jälkiä eräälle aukiolle, kunnes hänen etenemisensä pysähtyi hyvin äkisti. Sillä nuo kahdet kummallisen eläimen kavion jäljet olivat kadonneet pysyvästi. Hänen näköhavaintojensa mukaan näytti siltä kuin tuo olento, jonka olemus ja piirteet olivat täysin tuntemattomat, olisi vain vaivattomasti, silmän räpäyksessä lähtenyt suoraan sijoiltaan taivaan tuuliin. Tuli hetki, kun joseph bonaparte menetti täysin toivonsa eksoottisesta saaliista ja kääntyi palatakseen takaisin kotinsa lämpöön, kun hän kuuli takaansa hyvin kummallista sihinän kaltaista ääntä. bonaparte katsoi äänen tulosuuntaan ja huomasi katsovansa tuota erikoista siivekästä olentoa silmästä silmään.

Bonaparte on kuvaillut näkyään seuraavanlaisesti: sillä oli jättimäiset lepakon siivet, hevosen pää, vuohen sarvet, lohikäärmeen häntä ja se seisoi kahdella kavioisella jalalla. Ennen kuin joseph bonaparte kerkesi järkytykseltään käyttämään asettaan, olento sihahti yhden viimeisen kerran, heilautti hurjasti maassa ollessan vielä kerran massiivisia siipiään ja lensi ylös taivaalle kohti talvi-illan auringonlaskua.

Kun Bonaparte oli kuvaillut noita erikoisia tapahtumia myöhemmin eräälle hyvälle ystävälleen, tämä vain oli hieman ivallisesti hymyillen kohteliaasti tokaissut pienellä sympatialla:

"Taisitpas juuri äsken nähdä itse maineikkaan Jerseyn paholaisen.”

Joseph Bonaparte kuoli Firenzessä 28. heinäkuuta 1844.

Piirros Jerseyn paholaisesta. Lukuisten silminnäkijäkuvausten mukaan olento näyttää kutakuinkin tältä.

Tulevat vuosikymmenet

tulivat todistamaan aina vain enemmän useampia silminnäkijöiden havaintoja, tarinoita ja kertomuksia tuosta mystisestä, salaperäisestä sekä hetkittäin jopa pelottavasta olennosta.

Vuoden 1840 tienoilla muutamat maanviljelijät pienistä kylistä ja syrjäisistä erämaista ympäri pine barrensin aluetta alkoivat tahoillaan kertomaan kokemuksiinsa pohjautuvia tarinoita, jotka saivat jokaisen kuulijan säikähtämään. Nuo kertomukset liittyivät aina tilallisten karjan kuolemisiin isäntiensä mailla. Yhä useammassa tapauksessa oltiin havaittu jonkun eriskummallisen saalistajan jalan- tai kavionjälkiä. Näytti myös siltä kuin olennon kehon paino tai sen jalan askellus olisi ollut niin vahva, että sen painalluksen voimasta aivan kuin pidempikin nurmi oltaisiin tampattu maan pinnan tasolle ikuisiksi ajoiksi. Noita jälkiä oli mahdoton identifioida minkään tunnetun eläimen jäljiksi. Eräät viljelijät olivat kuulleet korkeita tunnistamattomia ääniä niillä alueilla, missä heidän eläimiään oli vainottu. Äänet olivat yhtä lailla eriskummallisia, kuin koko tarina Jerseyn paholaisen ympärillä.

1900-luvun alkutaipaleella oli usko Jerseyn paholaiseen niin laajalle levinnyt, että kaikki yhteiskuntaryhmät, aina kodittomasta kadunmiehestä suurimpiin oppineisiin ja lääkäreihin, lehtimiehistä aina tutkijoihin ja yliopistoväkeen ja jopa joihinkin pienemmän tason poliitikoihin, joka puolella osavaltiota ja joskus jopa sen rajojen ulkopuolellakin, uskoivat vankkumattomasti siihen. Pelko ja kuulopuheet saivat alueilla elelevät ihmiset valtaansa. Usko moisiin asioihin oli myöskin silloin vielä merkittävä osa ajankuvaa. Ihmiset uskoivat, että jokin hyvin erikoinen, toisesta maailmasta peräisin oleva olento eleli Pine Barrensin metsis sä. Aina, kun alueen asukkaat kokivat elämässään jonkunnäköisen onnettomuuden, tai kuoleman harmaa verho levittäytyi heidän ympärilleen, he syyttivät asiasta ilman mitään järkeviä perusteluja tuota syntistä hirviötä. Mutta samalla jotkut älykkäimmistä oppineista olivat alkaneet laskemaan, olisiko tämä olento, jota ihmiset pelkäsivät ja karttoivat tosiaan tuo leedsin tai shroudin synnyttämä, siis jo 1600- tai 1700-luvulla maailmaan saatettu hirviö? Silloin se tarkoittaisi, että olento olisi todella, todella vanha. Pohdittiin, että sen olisi mahdollista elää jopa yli satavuotiaaksi.

Folkloristi Charles B. Skinner

kommentoi olennon pitkää ikää artikkelissaan eräässä vuoden 1903 aikakausijulkaisussa. skinner muistutti lehden lukijoita kaiken kuolevaisuudesta, oli elävien olentojen yksilöllinen elämä pituudeltaan sitten mitä tahansa.

Skinner väitti: “Jerseyn paholaisen elämä on saavuttanut täysin absoluuttiset loppumetrinsä.”

Julkaisu johti siihen, että uuden vuosisadan alettua monet Jumalaa pelkäävät ihmisraasut olivat toiveidensa mukaisesti onnistuneet pääsemään elämäänsä hallinneesta karmaisevasta “paholaisen” pelosta irti.

Tähän voi vaikuttaa parikin seikkaa, toisen ollessa aika ja toisen ollessa se lohdullinen ajatus, että olihan pedon varmasti joku jo kaatanut tuon sadan vuoden aikana. Vielä kun sen saalistamisesta oltiin luvattu loppujen lopuksi niinkin suuri palkkio kuin 100 000 dollaria.

Tuossa vaiheessa uskottiin enemmän olennon kuolleen, kuin sen yhä elossa olemiseen. skinner myös uskoi ja vakuutti lukijoilleen, että jos olento jostain kumman syystä olisi vielä hengissä, se olisi ehdottomasti liian vanha ja raihnainen toimiakseen totutulla kaoottisella tavalla herättäen kauhua pine barrensin alueella. Vuoden 1909 saapuessa pian selvisi, ettei Charles B. Skinner olisi elämänsä aikana voinut erehtyä pahemmin.

Tammikuu 1909

tultaisiin tuntemaan historiassamme “lentävän paholaisen kiireellisenä kuukautena.”

Tammikuun 16. vuonna 1909, aamun varhaisilla tunneilla mies nimeltä Thack Gozzens oli kävelyllä New Jerseyn, Woodburryn tähtien alla. Silloin jokin ääni huusi taivaalta kovempaa ja korkeammin kuin Gozzens oli ikinä eläissään minkään olennon kuullut huutavan.

Tuo ääni vei samantien herra Gozzensin kokonaisvaltaisen huomion. Mies katsoi suoraan taivaalle ja näki sydäntään järkyttävän, suurikokoisen, siivekkään hahmon liitävän ylitseen, luoden kuun loisteessa kehostaan jättimäisen varjon.

Gozzens kertoi, että olennon silmät hohkasivat kirkkaanpunaisina. Tuona samaisena aamuna noin 40 kilometrin päässä Pennsylvaniassa, pienoisessa arkisessa Bristolin kaupungissa, muutamat täysin järjissään olleet henkilöt kertoivat nähneensä samankaltaisen olennon. Yksi silminnäkijöistä oli arvostettu paikallisen poliisilaitoksen päällikkö James Sackville. Pelonsekaisessa tilassa ja lievän paniikin noustessa, hän uskoi rauhoittavansa läsnäolevat kaupunkilaiset nostamalla aseensa kotelosta ja laukaisemalla sen, yrittäen samalla tiputtaa olennon. Sackville nosti aseensa ja ampui kahdesti, mutta Jerseyn paholainen jatkoi vain vaivatta lentoaan olematta tapahtumasta moksiskaan. Kaupungin rehti postimestari nimeltään E. W. Minster näki myös olinpaikastaan samaisena iltana tuon tietyn lentävän olennon. Minsterin sanomisten mukaan olennon suusta kuulosti heidän kahden kohtaamishetkellä nousevan aavemainen, niskakarvat pystyyn nostattava korkea ääni.

Seuraavana aamuna auringon noustessa, jotkut henkilöt olivat kertoneet nähneensä hyvin erikoisen näköisiä kavioiden jälkiä maan peittävän lumen pinnassa. Kukaan kaupungin asukkaista tai edes kukaan, keneen kaupunkilaiset osasivat olla kavioiden jäljistä yhteydessä, eivät yksinkertaisesti pystyneet sanomaan, mistä olennosta tuollaiset jalanjäljet olisivat hankeen voineet jäädä.

Vain päivää myöhemmin, 17. tammikuuta, samanlaiset kavion jäljet kuin James Sackvillen Bristolin kaupungissa havaitsemat, olivat ilmestyneet erään aivan tavanomaisen Lowdenin perheen kodin ulkopuolelle Burlingtonin kaupungissa.

Nuo hyvin erikoiset jalanjäljet ympäröivät Lowdenien pihalla olleita roskapönttöjä, jotka samana aamuna oli jostain syystä kaadettu maahan, roskat levitelty ympäriinsä ja tutkittu tarkkaan läpi. Mitään muita jälkiä kävijästä ei ollut huomattavissa.

Poliisi James Sackville

Useat muutkin lähialueilla asuneet löysivät tuolloin vastaavia jälkiä roska-astioidensa ympäriltä. Joissain tapauksissa roskia löytyi jopa talojen katoilta ja muutamassa harvinaisimmassa tapauksessa myös roskapöntöt oltiin kuljetettu talojen katoille. Jokaisessa Burlingtonin kaupungissa tapahtuneessa tapauksessa kyseisen tempauksen lopputulos päätyi kuitenkin samaan tilanteeseen. Kaikki merkitykselliset jäljet olivat päätyneet aina jollekin tielle ja jostain hämmentävästä syystä nuo jäljet olivat kadonneet puhtaaseen ilmaan kuin syksyn tuuleen lähtevät lehdet konsanaan. Burlingtonin poliisi yritti epätoivoisesti saalistaa olentoa hyödyntäen jäljityskoirien apua. Mutta jokin erikoinen syy sai nuo samaiset normaalisti tehtävästään tinkimättömät koirat kieltäytymään seuraamasta tai jatkamaan millään lailla tutkimasta, mihin suuntaan olennon jäljet olisivat voineet kadota.

Tiistaiaamuna 19. tammikuuta klo 02.30

Herra ja rouva Evans uinuivat rauhallisia yöuniaan omassa sängyssään Glouchesterissä. Jokin hyvin erikoinen, eläimen huudon kaltainen, kovin korkea ääni herätti heidät. Samaisena yönhetkenä he molemmat nousivat suoraan ylös pedistään ja siirtyivät hieman uteliaina, mutta pääosin pelosta kankeina etupihalle osoittavan toisen kerroksen ikkunan taa, jonka edestä he olivat mielestään äänen kuulleet. Pelon lamaannuttamina heidän kehonsa, samoin kuin heidän mielensä, sydämensä sekä ajatuksensa tuntuivat jäätyvän samantien noille sijoilleen. Kaikki se tuntui kuin halvaantuvan noiksi sekunneiksi. Ainoa asia, mikä tuntui aktiivisesti toimivan, oli tunne. Ja se tunne ei ollut mikään miellyttävä, vaan pelon ja shokin välimuoto puhtaimmassa muodossaan.

Siinä, suoraan herra ja rouva Evansin edessä, heidän puutavaravarastonsa katolla seisoi olento, jollaista he eivät olleet eläissään aiemmin nähneet, mutta mistä olivat kuitenkin lapsuudestaan asti kuulleet.

Herra Evans on kuvaillut näkemäänsä seuraavanlaisesti: “Olennolla oli noin metrin korkuinen torso, hevosen pää, vuohen sarvet, se käveli kahdella kavioisella jalalla, sen kädet olivat kuin linnun kynnet, joihin oli kasvannut liitännäiseksi lepakon siivet, tuolla hetkellä nuo siivet olivat näkyvillä. Häntä otuksella oli kuin lohikäärmeellä.”

Evansin pariskunta onnistui tuona yönä myös jotenkin kaikkien odotusten vastaisesti syvästä paniikin tilasta riippumatta pelottelemaan olennon pois pihaltaan, sen jälkeen kun olivat sitä ensin reippaan vartin verran kerenneet ihmettelemään. Tunteja myöhemmin, kun aurinko oli noussut ja aamu oli kääntymässä iltapäivään, kutsuttiin paikalle apuun joitakin lähialueen ammattitasoisia metsästäjiä. He yrittivät sinnikkäästi, periksi antamattomasti jäljittää jerseyn paholaista, saavuttamatta kuitenkaan tuloksia kuten kaikki vastaavat tahot heitä ennenkin.

20. tammikuuta

Eräs metsästysjoukko burlingtonista oli tarkoituksella lähtenyt tutkimaan, voisivatko he jäljittää ja kaataa “paholaisen”, kun väittivät näheensä hieman aikaisemmin sen omin silmin lentävän kohti Moorestown-nimistä paikkaa, jossa sitten moorestownilaiset olivat nähneet sen laskeutuneen Carmel-vuoren hautuumaalle. Sieltä sen nähtiin lentävän kohti Riversiden asutusaluetta, jossa samana päivänä oltiin nähty kavioiden jälkien ympäröivän kuollutta koiranpentua.

21. Tammikuuta

Kokonainen raitiovaunullinen ihmisiä Clementonin kaupungissa kertoivat nähneensä oudon, sarvipäisen siivekkään olennon lentelevän päidensä yläpuolella. Collinswoodin kaupungissa taasen eräs paikallinen työvuorossa ollut palomies oli nähnyt olennon lähietäisyydeltä. Mies tähtäsi jerseyn paholaista kohti paloletkullaan ja päästi vedet putkesta suoraan otusta päin täydellä paineella. Sen verran oli tuo roiskaisu tunnahtanut otuksessa, että se pysähtyi hetkeksi ja päätti vaihtaa lentosuuntaansa.

Saman illan kääntyessä yön puolelle, eräs rouva Sorbinski Camdenista kuuli kummaa melua pihaltaan yön pimeydessä. Sorbinski ei vitkastellut, vaan tarttui varmuuden vuoksi lähimpänä olevaan kättä pidempään, joka tällä kertaa sattui olemaan luuta.

Hän astui talonsa ulkopuolelle ja näki samana hetkenä jotain hyvin erikoista. Se oli tuo jo aikaisemmin useasti kuvailemani lentävä siivekäs olento, joka juuri oli yrittämässä tempaista taivaan tuuliin mukaansa rouvan ikioman rakkaan vahtikoiran. Mutta kappas, rouva Sorbinski ei jäänyt hetkeksikään avuttomaksi, vaan alkoi suurella raivolla, vihalla ja voimalla piestä luutansa kanssa tuota raakalaista, joka oli viattoman hauvan kimppuun käynyt. Voi piruparkaa. Lopultakin rouva Sorbinskin rakas koira pääsi olennon otteesta vapaaksi ja sai rohkeutensa takaisin. Yhdessä sitten, rouva hutkimalla ja koira haukkumalla sekä murisemalla, saivat he karkoitettua salaperäisen vierailijan. Pian olennon liuettua paikalta naapuruston ihmiset saapuivat ihmettelemään ääniä, joita oli lähtenyt rouva Sorbinskista, hänen uskollisesta koirastaan ja taivaalla lentäneestä pirulaisesta.

He ilmoittivat rouvalle olevansa valmiita todistamaan, että tuo yötä häiritsevä lentävä olento oli heidän hämmenyksestään ja epäuskostaan huolimatta aivan selkeästi avannut suuret lepakonsiivet ja lentänyt kauas taivaalle pois kaikkien todistajien tavoittelemattomiin. Naapuruston ihmiset olisivat kyllä taistelleet rouva sorbinskin kanssa olentoa vastaan, jos vain olisivat osuneet ajoissa paikalle. Eräs konstaapeli Sorbinskin ympärille osuneesta väkijoukosta tahtoi ilmoittaa, että oli ampunut laukauksen olentoa kohti, mutta se ei ollut välittänyt moisesta moksiskaan, vaan oli jatkanut matkaansa.

Helmikuussa 1909

Luultiin että kaikki tapahtumat Jerseyn paholaista koskien oltiin saatu toistaiseksi päätökseensä, koska olento oli ollut lähes kuukauden antamatta mitään merkkiä itsestään. Mutta sitten kuitenkin, New Jerseyn laitamilla, eräs julkisen liikenteen sähköraiteita työkseen korjaamassa ollut mies näki olennon, joka kaikin tavoin muistutti hänen mielestään lehdessä kuvailtua Jerseyn paholaista. Tuon työmiehen puheiden mukaan “paholainen” lensi suoraan yhteen ilmassa kulkevista sähköjohdoista, aiheuttaen toiminnallaan niin ison ja tehoiltaan voimakkaan räjähdyksen, että se oli kuumuudellaan sekä paineellaan onnistunut sulattamaan jopa teräskiskoihin syvät jäljet. Ihmeteltiin, miten mikään eläväinen olento tuosta muka voisi selvitä hengissä? Jerseyn paholaisen elotonta ruumista ei vain etsinnöistä huolimatta löydetty taaskaan mistään.

Salem 1927

Eräs Salemin kaupungissa elänyt taksikuski oli vaihtamassa rengasta autoonsa, kun koki samalla elämänsä ahdistavimman kokemuksen. Lepakon siivet omaava, kaksikavioinen ja sarvekkaalla hevosen päällä varustettu olento tuli tepastelemaan hänen taksinsa katolle. Tiedossa ei ole, selvisikö mies kokemuksesta täysin järjissään.

Vuonna 1957

Eräät New Jerseyn osavaltion luonnonsuojelijat löysivät kauhistuksekseen tuntemattoman raadellun eläimen lähialueen metsistä. Löytö oli hyvin hämmentävä turmeltunut kasa höyheniä ja tunnistamattoman nisäkkään luita. Sillä oli myös kaksi pitkää, kuin hirven, jalkaa, jotka olivat jostain erikoisesta syystä näyttäneet palaneen. Heräsi kysymys, joka saattoi samalla olla ainoa looginen selitys asialle. Olisiko mahdollista, että tässä oli vastaus lähes viisi vuosikymmentä aiemmin tapahtuneeseen mysteeriin? Olisiko tuo olento, jonka luut löydettiin, ollut se onneton yksilö, jonka sähköraiteita korjannut työmies näki sinä yönä aiheuttavan suuren räjähdyksen? Jos olento sittenkin oli niin pahasti haavoittunut, että oli tippunut taivaalta ja tuo luukasa oli kaikki mitä siitä oli jäänyt jäljelle.

Vuonna 1987

Nimettömänä pysyvä nainen Vinlandista raportoi eräänä kauniina aamuna viranomaisille, että jokin olento oli surmannut hänen saksanpaimenkoiransa edellisenä yönä. Koira oltiin armotta raadeltu paloiksi ja raahattu noin kymmenen metrin päähän talon ulkoseinässä kiinni olleesta vahvasta ketjusta, jossa koira oli ollut kiinni. Ainoat jäljelle jääneet merkit syyllisestä olivat kuulemma maahan jääneet kavioiden jäljet.

Viimeiset havainnot

Viimeisin ajallisesti tarkka merkintä olennon havaitsemisesta on lokakuulta 2015.

Eräässä Gallowayn kaupungissa, Little Egg Harborin alueella asuva David Black kertoo ajaneensa 9. tietä pitkin golfkentän lähellä, kun näki olennon, joka muistutti Blackin mielestä suurta laamaa, kävelevän tien poskessa puiden lomassa. Yhtäkkiä olennon selästä avautuivat valtavat lepakonsiivet ja se katosi paikalta.

Tarkkaa tietoa päivämääristä ei tästä viimeisestä tapauksesta löytynyt vaikka kuinka etsin, mutta kertokaamme se, mitä tiedetään.

Majatalossa nimeltä Smithville and Village, Gallowayn kaupungissa, ravintola- ja motelliyrittäjä Fran Copallo viedessään ravintolan suljettuaan roskia ulos takapihalle, näki oudon varjon heijastuvan yläpuolellaan olevaan seinään. Copallo katsoi ylös ja näki ilmassa yläpuolellaan jonkunlaisen siivekkään pedon. Tuona hetkenä Copallo ihmetyksekseen koki kuitenkin pelon sijaan turvallisuuden tunnetta, kuin jokin kummallinen voima olisi katsellut suojelevasti hänen yllään.

Loppuun tahtoisin itse lausua kirjoittajana ajatuksen. Meillä ei ole minun nähdäkseni mitään todisteita, että tämä olento – Jerseyn paholainen – olisi vaarallinen ihmiselle tai sitä olisi mitään syytä pelätä. Minusta tuntuu, että ajatus siitä, että olisi olemassa jokin olento, minkä ainoa rikos saattaa olla se, ettemme ymmärrä kuinka ulkoisesti sen kaltainen rotu voi olla olemassa, on ajanut taas ihmiset siihen välttämättömään tarpeeseen tappaa tai vangita kyseinen olento. Pelko on useimmiten se, mikä ohjaa meitä. Toivoisin, että voisimme taistella itsemme jokainen tahoillamme siitä vapaaksi. Antaisimme toisten elää sen sijaan, että pyrkisimme tuhoamaan heidät, vain siksi koska emme ymmärrä.

Katso video

https://youtu.be/oleWAdlXXg4

"JERSEY DEVIL DOCUMENTARY 2020 - New Evidence!" YouTube-dokumentissa vuodelta 2020 kaksi miestä kuvailevat kohtaamisensa Jerseyn paholaisen kanssa muutamia vuosia sitten. Klippi on englanninkielinen.

Tämän artikkelin kirjoittaja on myös luonut Facebook-ryhmän "Tarinat ja Totuus Maailman salaperäisistä paikoista ja myyteistä". Hänen elämästään on myös ilmestynyt kirja: Aleksi Oletukseton – Erilaisuuden ja avoimuuden kuningasvoimat (kirjoittaja Taina Laane 2020)