Mystikon mietteitä: Vainajan luinen käsi

Matti Kultajoki

Minulta on monesti kyselty, millaisia omakohtaisia kummittelukokemuksia minulla on rajatietoihmisenä ollut.

Onhan niitä yli puolen vuosisadan aikana monenlaisia kertynyt, mutta voisin kertoa tällä kertaa yhden kaikkein merkillisimmistä sellaisista, joka tapahtui noin viisi vuotta sitten omassa kaupunkiasunnossani Espoossa, melkein puoli vuotta kestäneen ajanjakson aikana. Tilanteessa sekoittuivat tieteellisyys ja epätieteellisyys varsin mielenkiintoisella tavalla keskenään, mutta lopulta ei kuitenkaan mitään luonnollista selitystä noille oudoille tapahtumille löytynyt…

Satun omistamaan useita aitoja ihmisen luita, jotka ovat keskimäärin lähes kaksi sataa vuotta vanhoja. Ne ovat peräisin 1800-luvulla opetustarkoitukseen valmistetuista lääketieteellisistä ihmisen luurangoista tai muista osteologisista opetusmateriaaleista. Kokonaista luurankoa ei tässä kokoelmassa kuitenkaan ole, vaan ainoastaan erilaisia irtoluita tai pienempiä luuston rakenteellisia osakokonaisuuksia, kuten esimerkiksi kämmenen tai jalkaterän toisiinsa yhdistetyt luut.

Luihin ei liity mitään rikollista toimintaa, eikä hautarauhaakaan ole millään tavoin rikottu, vaan ihmiset ovat eläessään testamentanneet ruumiinsa lääketieteelliseen käyttöön kuolemansa jälkeen. Luut ovat alun perin kotoisin enimmäkseen Englannista, Saksasta ja Ranskasta. Tavallista erikoisempi tuontitavara on siis kyseessä, jossa on myös vaadittu hieman tavallista luotettavampia kaupankäyntisuhteita. Jotkut näistä vanhoista luista ovat olleet jossain vaiheessa myös edesmenneiden lääkäreiden hallussa. Ne ansaitsevatkin aitoina ihmisten ruumiinosina kunnioittavan kohtelun.

Tällaisia antiikkisia ihmisluita on yleensä ottaen nykyisin hyvin vaikea saada hankittua, enkä voikaan suositella sellaisten keräilemistä kenellekään. Minulla on kuitenkin ollut aitoihin luihin tietynlainen pitkäaikainen viehtymys aivan lapsesta asti. Jo kymmenvuotiaana pikkupoikana osasin esimerkiksi piirtää ihmisen pääkallon ulkomuistista lyijykynällä paperille mistä kuvakulmasta tahansa. Olin harjoitellut piirtämään luita lähinnä erilaisista anatomian oppikirjoista, niistä harvoista, joita silloin 1960-1970-luvuilla satuin käsiini saamaan. Koulutodistuksissa minulla oli kymppi piirustustaidosta ja olin erityisen kiinnostunut opiskelemaan erilaisia luonnontieteitä.

Otin noin 15-vuotiaana osaa julistekilpailuun, jossa oli aiheena tupakoinnin vastustaminen. Siihenkin piirsin tussikynällä ja vesiväreillä siniselle taustalle valkoisen ihmisen pääkallon savuavien tupakantumppien keskelle, ja kuvan yläosaan kirjoitin tekstin: ”Tupakointi vaarantaa terveytesi!”. Kisaa en julisteellani kuitenkaan voittanut, mutta saihan se kilpailutuomareilta sentään kunniamaininnan.

Perhetaustani liittyy myös jossain määrin lääketieteeseen ja onpa minua kerran nuorella iällä pyydetty Helsingin yliopiston patologian laitoksellekin mukaan ruumiinavauksiin, piirtämään siellä kuvia ihmisten sisäelimistä oppikirjoja varten. Tietyissä tilanteissa piirretyt kuvat ovat nimittäin anatomian opiskelussa parempia kuin valokuvat. Piirrokset jäivät kuitenkin minun osaltani tekemättä, kun elämä johdatti nuoren miehen muualle aivan toisenlaisiin kuvioihin.

Kiinnostus anatomiaan on silti säilynyt ja jos olisin myöhemmin opiskellut lääkäriksi, olisin varmasti erikoistunut oikeuslääketieteeseen ja päätynyt tutkimaan kuolleita ruumiita ja vainajien kuolinsyitä. Asiakaskunta olisi ollut hiljaista porukkaa, eikä kukaan heistä olisi enää kiirehtinyt mihinkään. Tiedän että lääkärikunnassa on puutetta oikeuslääkäreistä, ja tietenkin aivan ymmärrettävistä syistä.

Entisaikaan, kun muovia ei vielä ollut keksitty, ihmisen anatomiaa ja varsinkin luuston rakennetta opiskeltiin usein käyttämällä aitoja ihmisruumiin osia. Sisäelimistä tehtiin myös esimerkiksi vahamalleja. Tämän lehtiartikkelin epätavallinen kummittelutapaus liittyykin erääseen tällaiseen vanhaan opetusluustoon, nimittäin 1800-luvulla kuolleelta englantilaiselta naisvainajalta irti leikattuun käteen. Tarkemmin sanottuna hänen vasemman kätensä kämmen- ja sormiluihin, jotka tiettyjen merkillisten sattumien kautta kulkeutuivat minun omistukseeni noin kuusi vuotta sitten erään kummallisen antiikkiliikkeen kautta.

Jutussa olevat valokuvat on otettu tästä samasta luisesta kädestä.

Säilytin luukättä aluksi kauan aikaa kotini olohuoneessa sijaitsevalla eksoottisen näköisellä hyllyllä, jossa se roikkui intialaisessa tanssivaa Shivaa kuvaavassa messinkipatsaassa. Eräänä talvisena iltana, kun sytytin tuikkukynttilöitä kotialttarini ääressä riippuviin ortodoksikristillisiin koristeellisiin lampukoihin, huomasin luukäden sormien muuttaneen Shivan patsaassa asentoa. Varsinkin etusormi oli kääntynyt aivan kummalliseen kippuraan. Asettelin sormet takaisin normaaliin asentoon suoraan alaspäin, koska päättelin että ehkä huoneen ilmankosteuden muutokset olivat vaikuttaneet sormiluiden sisällä kulkeviin puuvillaisiin tukilankoihin ja sormien liikkumisen näin ollen johtuneen siitä. Myöhemmin sain kuitenkin huomata, että kysymys oli todennäköisesti jostain aivan muusta.

Tätä omituista luukäden liikahtelua jatkui kaksi viikkoa, ja sormet olivat joka aamu eri asennossa kuin ne olivat olleet edellisenä iltana. Niiden takaisin paikalleen asettelu oli ollut joka kerta siis täysin turhaa. Kummastelin myös sitä, miksi sormet liikkuivat vain öisin, kun olin itse nukkumassa.

Päätin siirtää käden pieneen kannelliseen pahvikoteloon talven ajaksi, jonka laitoin kotialttarin viereiselle kirjahyllylle. Parin päivän kuluttua huomasin, että kotelon irtokansi oli siirtynyt pois paikaltaan ja luukäsi oli täysin näkyvissä kotelon pohjalla. Se oli myös kääntynyt kotelossa toisin päin. Laitoin kannen takaisin paikoilleen, enkä kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota.

Kun sitten noin viikon kuluttua siivosin asuntoa, huomasin lattiaa imuroidessani, että käden säilytyskotelon kansi oli pudonnut hyllyjen väliin lattialle ja kotelo oli kirjahyllyssä tyhjillään. Luinen käsi löytyi samasta huoneesta matalan sohvapöydän alta, jossa se oli sormet harallaan, aivan kuin tarrautuneena lattiamattoon kiinni. Sormiluiden välissä oli lisäksi lyijykynä, joka oli aikaisemmin ollut samalla sohvapöydällä pienen ruutupaperisen kirjoituslehtiön päällä. Tutkin lehtiötä tarkasti, mutta se näytti kaikin puolin aivan koskemattomalle. Jos käsi oli yrittänyt kirjoittaa jotakin paperille, se oli epäonnistunut.

Siinä vaiheessa aloin tosissani ihmettelemään, että miten käsi oli voinut pöydän alle joutua. Asuin huoneistossa yksin, eikä ketään ihmisiä ollut käynyt luonani kylässä pitkään aikaan, joten kukaan ei ollut voinut siirtää kättä minun tietämättäni minnekään. Ovessa olevan varmuuslukon pystyin vain minä itse avaimellani avaamaan, eikä minulla ollut mitään asunnossa vapaana juoksentelevia kotieläimiä, jotka olisivat voineet kannella kättä hampaissaan eri paikkoihin. Rottiakaan sinne ei mistään kolosta tai parvekkeen ovenraosta voinut päästä tulemaan, pihapiirin kesyistä oravista puhumattakaan.

Päätin laittaa luukäden ”tarkkailuun”, mutta en kuitenkaan silloin vielä omistanut kunnollista sisätilojen valvontakameraa. Tarkkailu perustuikin siis vain omiin näkö- ja kuulohavaintoihini, jotka tein enimmäkseen öiseen aikaan. Päivisin kävin säännöllisessä päivätyössäni toisessa kaupunginosassa, jolloin olin tietysti aina poissa kotoa. Työkavereille en uskaltanut kertoa asiasta yhtään mitään, pidettiinhän minua jo muutenkin työpaikallani hieman outona otuksena, eräänlaisena maagikkona. Minulta pyydettiin siellä mm. selvänäköisiä ennustuksia henkilökohtaisiin asioihin, jotka kuulemma toteutuivatkin hämmästyttävän tarkasti.

Asunnostani kuului toisinaan pitkin yötä erilaisia rapinoita ja kolinoita, mutta aktiivisuus oli yleensä suurimmillaan noin kello kolmen aikaan aamuyöllä. Silloin minä tavallisesti myös nukuin sikeästi, joten en tehnyt käytännössä paljonkaan havaintoja asuin ympäristöni mahdollisista oudoista tapahtumista. Muutamia kertoja tosin yöllä vessassa käydessäni olin havaitsevinani hämärässä olohuoneessa jonkun ihmismäisen vaalean hahmon istumassa eräällä antiikkisella nojatuolilla. Tuolin istuimen keskellä näkyi toisinaan myös selvä painauma, joka oli kuin ihmisen takamuksen aiheuttama. Tätä tapahtui varsinkin kuutamoisina tähtikirkkaina öinä, jolloin kelmeä kuunvalo tuli ikkunaverhojen välistä suoraan sisään huoneeseen.

Ilmassa oli tuolloin myös selvästi aistittavissa jonkin hajuveden tuoksahdus, kuin joku mausteinen kukan tuoksu. En ollut samanlaista tuoksua tuntenut aikaisemmin missään muualla. Asunnossani oli silloin koristekasveina ainoastaan muutamia tekokukkia, joista ei lähtenyt minkäänlaista tuoksua, eikä tuon vieraan miellyttävän tuoksun lähdettä saatukaan koskaan selville.

Luukäsi alkoi viikkojen ja kuukausien kuluessa löytyä milloin mistäkin päin olohuonetta, kerran jopa television vierestä pöydältä, jossa se oli käpertynyt kaukosäätimen ympärille. Silloin oli telkkari mennyt itsestään päälle keskellä yötä, ja kun meteliin herättyäni kompuroin sammuttamaan sen, siellä oli juuri menossa joku ulkomainen murhamysteeridokumentti. Jälkeenpäin ajattelin, että olisi ehkä pitänyt jäädä katsomaan millaisista murhatapauksista tuossa tv-dokumentissa kerrottiin.

Seuraavana päivänä otin yhteyttä erääseen tuntemaani pääkaupunkiseudulla asuvaan meedioon, joka kävi kotonani tutkimassa tilannetta. Hän aisti vieraan henkiolennon läsnäolon voimakkaasti, mutta ei saanut selville, mitä henki oikein halusi ja miksi se käyttäytyi sillä tavoin. Ilmeisesti henki ei halunnut sitä hänelle kertoa. Meedio kuitenkin ehdotti, että veisin kummittelevan käden kotelossaan paikallisen kirkon hautausmaalle ja hautaisin sen sinne. Eihän kädelle tarvitsisi kuin kaivaa syrjäiseen paikkaan siunatun maan reunaan pieni kuoppa, peittää se nurmikon alle näkymättömiin ja laittaa päälle painoksi joku kivenmurikka.

Itse olin kuitenkin päinvastoin sitä mieltä, että luurangon käsi ilmiselvästi viihtyi kotonani niin hyvin, että oli alkanut siellä juuri sen tähden elämöimään, eikä se suinkaan halunnut joutua mihinkään hautausmaalle lahoamaan. Sitä paitsi sehän voisi kaivautua yöllä ylös kuopasta, sipsutella huomaamatta takaisin asunnolleni ja löytyä seuraavana aamuna vaikkapa postiluukusta roikkumasta. Siispä luukäsi jäi edelleen kotiini, siirtyilemään salaperäisesti paikasta toiseen.

En varsinaisesti pelännyt kättä lainkaan, koska olin koko lapsuuteni asunut aidossa kummitustalossa ja tottunut monenlaisiin henkimaailman ilmiöihin. Sitä paitsi käsi ei ollut käyttäytynyt kotonani millään tavoin aggressiivisesti. Mielestäni tässä oudossa kummittelutapauksessa ei ollutkaan kysymys mistään niin sanotusta räyhähengestä eli poltergeististä, vaan selvästi hyväntahtoisemman henkiolennon toiminnasta. Mutta miksi nimenomaan juuri tämä luurangon käsi kummitteli, eivätkä mitkään muut omistamani ihmisluut, siihen en osaa vastata. Yksi teoria siihen on kyllä olemassa, mutta se on niin erikoinen, että arkailen sitä tässä kirjoituksessani kertoa…

Nimittäin kerran noin 25 vuotta sitten minulta kysyi eräs keskisuomalainen selvänäkijämeedio, että onko joku minulle läheinen naishenkilö, suunnilleen itseni ikäinen, kuollut ja siirtynyt henkimaailmaan? Vastasin että ei ole, kuinka niin? Hän kertoi nähneensä hyvin selvästi tummahiuksisen kauniin naisen, joka rakastuneena tarkkaili minua henkimaailmasta. Hän oli minusta niin mustasukkainen, että ajoi pois kaikki väärin motiivein minua lähestyvät naiset. Jos tuo nainen oli minulle kuitenkin tässä elämässä täysin tuntematon, hän on voinut olla jossain edellisessä elämässäni puolisoni ja halusi nyt varjella minua astumasta mihinkään turmiolliseen ansaan naisten kanssa. Minulla itselläni ei ollut harmainta aavistustakaan siitä kuka hän voisi olla, ja epäilinkin melkoisesti meedion viestin todenperäisyyttä.

Kun luisen käden liikehdintä oli suurimmillaan, satuin katsomaan internetistä vanhaa amerikkalaista The Addams Family tv-sarjaa, joka kertoi mustalla huumorilla höystäen oudosta seitsenhenkisestä kummitustalossa asuvasta perheestä. Heillä oli kotiapulaisena pienessä laatikossa asustava ihmisen elävä irtokäsi, joka autteli heitä pienissä arkiaskareissa. He nimittivät sitä nimellä Thing. Joka kerta kun käsi teki heille jonkun palveluksen, he kiittivät sitä sanomalla: ”Thank you, Thing”. Tämä toi tietysti mieleen kodissani kummittelevan käden, paitsi ettei tv-sarjan Thing ollut mikään luurangon käsi. Kuitenkin Thing oli hyvä nimi sellaiselle tietoiselle elävälle olennolle, jota ei pystytty mitenkään muuten tarkemmin määrittelemään. The Thing on myös erään vanhan kauhuelokuvan nimi, joka kertoo paksun napajäätikön sisältä kuolleena löytyneestä ja myöhemmin henkiin heränneestä kauhistuttavasta avaruusolennosta.

En koskaan havainnut itse omin silmin luisen käden siirtyilemistä paikasta toiseen. En siis tiedä miten se liikkui, kävelikö se kenties sormillaan, vai hyppelikö tai liitelikö se jollain tavoin eteenpäin. Yhdessä vaiheessa epäilin kuitenkin, että ehkä kävelin öisin unissani ja siirtelin sitä itse, enkä sitten muistanut siitä mitään seuraavana päivänä. Se tuntui kuitenkin varsin epätodennäköiseltä vaihtoehdolta. Tämän estääkseni laitoin muutaman kerran illalla nukkumaan käydessäni nilkkani ympärille kiinni köydenpätkän, jonka toisen pään sidoin sängynpäätyyn. Jos siis olisin lähtenyt yöllä kävelemään unissani, olisin varmasti muutaman askelen otettuani herännyt kompastuessani tiukaksi pingottuneeseen köyteen. Sekään konsti ei auttanut kummittelun selvittämisessä, joten kovin paljon ei ollut enää sen suhteen tehtävissä.

Jospa asiassa oli sittenkin mukana jotain oikeasti yliluonnollista? Oliko asuntooni todellakin tullut luisen käden mukana henkihahmoinen nainen, joka oli kauan sitten kadottanut vasemman kätensä? Mysteeri vaivasi minua ja halusin saada siihen jotain selkoa…

Myöhemmin näin eräänä synkkänä ja myrskyisenä talviyönä merkillistä ja hyvin todentuntuista unta. Olin siinä selälläni peiton alla makuulla ja näin että sänkyni reunalla istui ulkomaalaisen näköinen tummahiuksinen nuorehko nainen, joka hymyili minulle ystävällisesti. Hän piti oikealla kädellään kiinni vasemman jalkani isovarpaasta ja näytti puhuvan jotakin, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Huomasin että häneltä puuttui vasen käsi, joka oli jostain syystä amputoitu poikki kyynärtaipeen kohdalta.

Naisella oli yllään vanhanmallinen vaaleansininen pitkä kellomekko ja päässään saman värinen leveälierinen kesähattu, jossa oli koristeena kukkamainen kangasröyhelö. Hänellä oli jäljellä olevan kätensä keskisormessa myös erikoisen näköinen sormus, jossa oli kookas sininen jalokivi. Muistan kysyneeni unessa naiselta, että saanko pitää hänen kauniin irtokätensä itselläni? Silloin hän jälleen hymyili ja nyökkäsi kahdesti, irrotti samalla kätensä isovarpaastani ja osoitti sormellaan katkaistua kädentynkäänsä. Se oli ilmiselvästi myöntävä vastaus. Tämän jälkeen hän alkoi kadota näkyvistä, kutistuen pienemmäksi ja kuin sulaen pois sängynreunalta jonnekin henkimaailman puolelle.

Herättyäni tuosta unesta, annoin naiselle nimeksi Sininen Leidi, englanniksi Lady Blue. Se kuulosti hienolta ja sopi mielestäni hyvin hänen vaaleansiniseen vaatetukseensa ja myös todennäköiseen siniseen lempiväriinsä.

Lady Blue

Seuraavan viikon ajan pidin luukättä siniseen samettikankaaseen käärittynä parivuoteeni tyhjän puoliskon tyynyn alla, kunhan olin aina ensin silittänyt sitä jonkin aikaa hellästi ennen nukkumaan menoa ja toivottanut sille hyvää ja rauhallista yötä. Päivän ajaksi laitoin sen rauhoittumaan pöydälle, violetin väristen ametistikristallikivien päälle. Sen viikon jälkeen käsi ei ole enää kertaakaan liikahdellut itsekseen mihinkään suuntaan, eikä Sinistä Leidiäkään ole enää näkynyt asunnossani. Varmaankin hän tuli vakuuttuneeksi, että pidän hänen luurankonsa irtokädestä hyvää huolta. Unessani hän varmasti näyttäytyi minulle sellaisena kuin oli joskus kauan sitten eläessään ollut, ehkäpä todellakin minun puolisonani jossain edellisessä elämässäni.

Vasta seuraavana vuonna ymmärsin, miksi nainen piti unessa kiinni varpaastani. Tietysti siksi, että hän tarvitsi ilmestymistään varten lisää elämänvoimaa, jota hän otti minusta jalkani kautta. Varpaani toimi siis tilanteessa kuin eräänlainen henkinen virtapistoke.

Kun nainen irrotti kätensä varpaastani, hän hävisi näkyvistä melkein heti. Voiman määrä ei kuitenkaan riittänyt siihen, että olisin kuullut unessa naisen puheäänen. Näin kyllä suun liikkuvan, mutta ääntä ei kuulunut. Asia saatiin kuitenkin onneksi selvitettyä pään nyökkäyksillä ja käsimerkillä, koska hän kuuli minun kysymykseni ja vastasi siihen liikkeillään. Mitään pitempiä keskusteluja emme kuitenkaan pystyneet tekemään.

Sinisen Leidin tarkempi henkilöhistoria on jäänyt selvittämättä, mutta ei se mitään. Minulla on ainoastaan sellainen luotettava tieto, että kyseinen luurangon käsi on kotoisin viktoriaanisen ajan Englannista, mutta sen tarkemmasta alkuperästä ei pystytä samaan mitään tietoa mistään fyysisestä lähteestä. Yliaistilliset henkimaailman tietolähteet ovat sitten tietysti asia erikseen.

Liittyykö Siniseen Leidiin kenties joku vanha murhamysteeri, tai jonkinlainen muu selvittämätön konflikti kaukaa menneisyydestä, jonka vuoksi hän ei kenties ollut saanut haudassaan rauhaa puuttuvan kätensä vuoksi, vai halusiko entisen elämäni puoliso satojen vuosien takaa järjestää luisen kätensä nimenomaan minun haltuuni, se olisi tietysti mielenkiintoista saada jotain kautta joskus tietää. Toisaalta on varmasti parempi, etten asiaa liian paljon mieti, koska kyseessähän on kuitenkin vain antiikkinen opetusluu, jonka avulla lääketieteen opiskelijat ovat aikoinaan tutkineet ihmiskämmenen luiden rakennetta.

Alaan liittyvät historian tiedot kertovat, että ruumiinavauksien salliminen keskiajalla avasi varsinaisesti tien anatomian kehitykselle. Aikoinaan luurankoja voitiin ottaa myös esimerkiksi vankiloissa tai mielisairaaloissa kuolleilta henkilöiltä, joilla ei ollut sukulaisia tai muita läheisiä heitä kaipaamassa. Lisäksi 1500-1700-luvuilla oli ainakin Euroopassa myös salaperäisiä haudanryöstäjien ammattikuntia, joka toimittivat maksua vastaan lääkäreille ja kirurgeille hautausmailta kuunvalossa ylös kaivettuja tuoreita ihmisruumiita. Tätä tapahtui varsinkin silloin, jos opetusruumiista oli kovasti pulaa. Joskus lääkärit saattoivat sortua samassa tilanteessa itsekin varastamaan jostain syrjäiseltä hautausmaalta yön pimeydessä muutamia ruumiita. Tämä oli tietenkin rangaistava teko, ja jos lääkäri jäi rysän päältä kiinni, hän saattoi joutua vankilaan, tai ainakin kovien sakkojen lisäksi menetti lääkärin ammatillisen toimilupansa lopullisesti. Riskit olivat siis ruumiiden laittomassa leikkelyssä varsin suuret, mutta onneksi sellaista ei kuitenkaan kovin usein käytännössä tapahtunut.

Ruumishuoneilla ei ollut tuohon aikaan kylmäsäilytystiloja, joten sinne tuodut tuntemattomat löytöruumiitkin oli nopeasti joko haudattava, tai toimitettava jonnekin muualle käsiteltäviksi. Haudankaivajat saattoivat myös olla toisinaan osasyyllisiä näihin pimeisiin touhuihin, ja lähinnä köyhän rahvaskansan ruumiiden salamyhkäisiin katoamisiin. Kuka tietää mitä kaikkea muuta omituista noissa ”ruumiillisissa töissä” kulissien takana tapahtui, siis jotakin sellaista pervoa, josta ei koskaan kerrottu kenellekään mitään. Toimitettiinko ihmisruumiita kenties myös joidenkin outojen salaseurojen tai salatieteellisten kulttien tarpeisiin, sitä ei kukaan tiedä, tai jos tietääkin, niin ei taatusti oman henkensä uhalla uskalla siitä mitään paljastaa. En kuitenkaan ala kehittelemään asiasta minkäänlaisia okkulttisia salaliittoteorioita, joten sopikaamme ettei mitään sellaista liian epäilyttävää oikeasti koskaan tapahtunut. Silloin pääsemme näissä asioissa paljon vähemmällä stressillä eteenpäin.

Tässä kohdassa kannattaa jokaisen lukijan ehkä silti kytkeä vilkas mielikuvitus hetkeksi pois päältä, hengittää muutaman kerran syvään, sulkea silmät ja ajatella pari minuuttia jotain aivan muita kauniita ajatuksia…

Muutamissa paikoissa pitkin Eurooppaa on nykyaikana tehty vanhoja hautausmaita tutkittaessa sellaisia kummallisia havaintoja, että jotkut maasta löydetyt ruumisarkut ovat olleet aivan tyhjiä, ja nimenomaan sellaisissa hautausmaiden osissa, joihin haudattiin enimmäkseen köyhää kansaa. Ruumiit ovat siis jollain tavoin lähteneet arkuistaan kävelemään ja tällaiset tapaukset laitettiinkin taikauskoisina entisaikoina yleensä vampyyrien tai zombien tiliin. Luonnollisempi selitys tyhjille arkuille on varmasti kuitenkin synkkämielisten haudanryöstäjien käyminen lapioineen paikalla, viemässä rahaksi vaihdettavat ruumiit juuttisäkeissä muualle. Toinen mahdollisuus on tietysti se, että vampyyreitä ja muita eläviä kuolleita on sittenkin oikeasti olemassa, siis muuallakin kuin vain kauhuelokuvissa ja alan kirjallisuudessa, sekä entisajan maalaiskansan maagisissa mielikuvissa.

Varmaa on kuitenkin se, että Euroopan alueelle muodostui myöhemmin 1700- ja 1800-luvuilla muutamia firmoja, jotka valmistivat laillisesta ihmisruumismateriaalista tavallaan teollisesti aitoja luurankoja ja erillisiä irtoluita mm. yliopistoille, lääkäreille ja monille oppilaitoksille anatomian opetusvälineiksi. Sellaisia luita oli jonkin verran myös Suomessa aivan tavallisissa vanhoissa peruskouluissakin vielä 1900-luvun alkupuoliskolla, korkeakouluista ja yliopistoista puhumattakaan, eikä asiassa nähty mitään suurempaa eettistä ongelmaa. Nämä kaikki olivat siis aivan laillisesti hankittuja opetusluita, eikä ihmisruumiiden alkuperässä ollut mitään hämärää. Luurankojen henkilöllisyys oli kuitenkin tarkoituksellisesti häivytetty, koska lääketieteellisten opetusluiden identiteetillä ei ollut käytännössä anatomian opiskelussa mitään merkitystä.

Monien yliopistojen anatomisissa kokoelmissa on vieläkin jonkin verran aitoja ihmisen luita. Ruotsin Uppsalan yliopistossa niitä on todella paljon. Helsingin yliopiston luonnontieteellisen keskusmuseon varastossakin on edelleen melkein 1500 aitoa ihmisen luurankoa ja pääkalloa, jotka ovat siellä tutkijoiden käytössä. Noin 300 saamelaisten pääkalloa toimitettiin muutama vuosi sitten Helsingistä kaikessa hiljaisuudessa takaisin Lappiin, josta ne oli yli sata vuotta sitten kaivettu tieteellisiin tarkoituksiin ylös vanhojen hautausmaiden mullista, tässä tapauksessa etnisiä rotututkimuksia ja kallonmittauksia varten.

Arkeologit kaivelevat tunnetusti maasta joka vuosi esiin monenlaisia muinaisia hautapaikkoja ja tutkivat suurella mielenkiinnolla myös niistä mahdollisesti löytyviä ihmisluita. He kuitenkin tiedottavat tutkimuksistaan suurelle yleisölle yleensä vasta jälkikäteen, pitääkseen tarkoituksellisesti liian uteliaat kansalaiset poissa kaivauspaikoilta.

Helsingin vanhemmasta keskusta-alueesta kaksi kolmasosaa on rakennettu aikoinaan vanhojen hautausmaiden päälle. Sen tähden ihmisluita löytyykin lähes jokaisen Helsingin suuremman katutyömaan yhteydessä. Esimerkiksi kymmenisen vuotta sitten tehdyissä Aleksanterinkadun kunnostustöissä löydetty suuri ihmisluumäärä liittyi läheisen Tuomiokirkon edustalla olevan Senaatintorin alla olevaan 1600-luvun hautausmaahan, jossa torikivetyksen alta noin metrin syvyydestä alkaa löytyä runsaasti luita. Vainajia on haudattu sinne kerroksittain päällekkäin.

Vuonna 1710 kuoli lisäksi kaksi kolmasosaa sen aikaisen Helsingin kaupungin asukkaista ruttoepidemiaan ja heidät on haudattu Vanhan kirkon edustalla olevaan historialliseen ”ruttopuistoon”, joka sijaitsee Bulevardin ja Lönnrotinkadun välisellä alueella. Eipä siis mikään ihme, että Helsingissä on tehty aikojen kuluessa niin monenlaisia kummitushavaintojakin, kun vainajien vanhoja luurankoja makailee keskustan kaupunkimaastossa runsaasti, vain parisen metriä maanpinnan alapuolella.

Hautarauhalaki suojelee tietysti niitäkin (Suomen rikoslaki 563 / 1998, luku 17, pykälä 12).

Anatomian opiskeluun tarkoitetut aidot ihmisluut liikkuivat 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alkupuolellakin varsinkin tiedepiireissä suhteellisen vapaasti maasta toiseen, ja esimerkiksi monet lääkärit omistivat niitä aivan yksityisesti. Varsinkin pääkallot ja kokonaiset luurangot olivat niillä markkinoilla hyvin kysyttyjä noin 100-150 vuotta sitten. Myös kaikenlaisia ihmisen luurangon osia, kuten esimerkiksi käsien ja jalkojen luita, selkänikamia, kylkiluita, lantioluita jne. tarvittiin melko runsaasti.

Maailma oli silloin vielä monin tavoin toisenlainen kuin mikä se on tänä päivänä. Nykyisinhän hyvin monet tavarat valmistetaan mahdollisimman halvalla kiinalaisesta muovista. Muovista tehdään kätevästi myöskin anatomiset luurankomallit ja muut vastaavat opiskeluvälineet. Entisinä aikoina tehtiin periaatteessa kaikenlaiset ihmisten käyttötavarat kestämään vähintäänkin isältä pojalle, mutta nykyisin tuotteet tehdään kestämään vain lyhyen takuuajan yli, eikä aina edes sitäkään. Käsityöläiset on sysätty syrjään ja suuri sarjatuotantoteollisuus on tullut tilalle. Olen entisenä pitkäaikaisena vanhan tavaran kauppiaana kiinnittänyt tähän monta kertaa huomiota.

Aitoja ihmisen luurankoja ei tietääkseni enää tuoteta kaupallisesti Euroopassa, mutta jossain vaiheessa niitä tuotiin pitkään Intiasta ja Kauko-Idästä. Intian lakimuutosten vuoksi se ei enää sieltäpäin onnistu, mutta ainakin Amerikassa toimii kaksi firmaa, jotka niitä edelleen aivan virallisesti valmistavat ja uudenkarheina myyvät. Valmistusmateriaali saadaan laillisia kanavia pitkin lääketieteelle testamentatuista ihmisruumiista. Luiden ostamiseen vaaditaan kuitenkin tietynlaiset käyttötarkoitukseen liittyvät luvat, joten aivan kenelle tahansa niitä ei myydä. Myös ihmisluutuotteiden korkea hintataso asettaa tietysti rajoituksia tälle erikoiselle kaupankäynnille.

Kuolemaa pidettiin entisaikoina luonnollisena osana elämää, eikä sitä pyritty työntämään väkisin ”maton alle” näkymättömiin, kuten nykyaikana on länsimaisen yhteiskunnan arkielämässä usein tapana tehdä. Pelottava kuolema onkin nykyisin kätevästi siirretty vain siihen jollain tavoin liittyvien ammattilaisten käsiteltäväksi. Hautajaisissa pidetään ruumisarkut suljettuina ja vainajien kuolonkalpeat kasvot piilossa. Mukavia jutteleva kirkon pappi ja kaivinkonetta käyttävä haudankaivaja tekevät työnsä rutiininomaisesti. Kalmanhajua ei tunnu enää missään, ja yhä useammin vainajat tuhkataan kuin liukuhihnalta siististi krematoriossa, pieneen uurnapurkkiin mahtuvaksi vaaleanharmaaksi steriiliksi tomuksi. Hautaustoimisto ja kiviveistämö laskuttavat palveluksistaan ja sen jälkeen on taas yksi hautaushomma hoidettu sujuvasti rahalla alta pois. Kuolemaan liittyvissä asioissa toteutuukin usein kirjaimellisesti vanha sanonta: ”Poissa silmistä, poissa mielestä.”

Pari viime vuotta maailmalla riehunut koronavirusepidemia on tuonut ihmisten perimmäiset pelot esiin jälleen hyvin konkreettisella tavalla. Maailmanlaajuinen viruspaniikki on aiheuttanut valtaisan suojautumisoperaation liikkumis- ja kokoontumisrajoituksineen ja maskipakkoineen, hirmuisesta rokotusvimmasta puhumattakaan. Perimmäinen syy tähän kaikkeen on se sama ikivanha mörkö, eli kauhistuttava kuolemanpelko, joka on ihmiskuntaa aina enemmän tai vähemmän vaivannut.

Voidaan kuitenkin edelleen sanoa, että varmin asia ihmisen elämässä on kuolema, joka jossain muodossa väistämättä tulee kerran jokaisen kohdalle. Kuolema vie mukanaan niin ylhäiset kuin alhaisetkin, eikä kukaan pysty sitä loputtomiin pakenemaan, vaikka kuinka kovasti yrittäisi.

Jokaisen lukijan varmasti kannattaisikin uskaltaa pysähtyä ajattelemaan omaa kuolemaansa edes jonkin verran etukäteen, vaikka ei itse kenties uskoisikaan kuolemattoman sielun olemassaoloon ja henkimaailman ikuiseen todellisuuteen. Kun sitten kuoleman enkeli joskus vuorollaan tulee koputtamaan sinun olkapäällesi ja ilmoittaa, että nyt olisi aika lähteä tästä maailmasta rajan toiselle puolelle, osaisit ehkä suhtautua tilanteeseen paljon aikaisempaa luontevammin.

Jos haluaisit lisäksi lahjoittaa oman ruumiisi tai luurankosi kuolemasi jälkeen jonkin kotimaisen yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan hyväksymään anatomian opetukseen ja tutkimukseen, niin sähköinen lomake tällaista ruumiinluovutustestamenttia varten löytyy internetistä. Yliopistoilla on nimittäin yleensä ottaen edelleen vajausta testamentatuista opetusruumiista, joten tällä tavoin voit omakohtaisesti hyödyttää lääketieteellistä tutkimusta.

Tohtori Tulpin anatomianluento (The Anatomy Lesson of Dr. Nicolaes Tulp), Rembrandtin öljymaalaus vuodelta 1632.