Nähdään taas, presspaja

Huh huh.

Oon ollut töissä pajalla helmikuusta 2020 lähtien. Kaksi vuotta on ihmisen elämässä ihan järjettömän pitkä ja ihan järjettömän lyhyt aika. Nyt sitten mun taipaleeni pajalla on tullut päätökseen.

Miten tänne päädyttiin? Vuonna 2019 aloitin Cafè Nuokkarilla, kun päätin burn outin jälkeen palata takaisin työelämään. Aika nopeasti työvalmentajani Leena totesi, että parempi iskeä tuo media-assari Presspajalle sekoilemaan, ja tapasin Pressin työvalmentajan Piian. Sen jälkeen olinkin jo mukana Trapetsin ensimmäisessä kuvauspäivässä osana kaaosta.

En tiedä mikä oikosulku Piialle tuli, kun se joku päivä soitteli mulle kysyäkseen, että kiinnostaisiko nuoriso-ohjaajan hommat. Että jos koitettaisiin mulle oppisopimusta pajalle. - No, kiinnostihan ne, minkä ilmoitin heti ensimmäisenä kun maanantaina saavuin Veturitalleille (jossa Presspaja vielä silloin sijaitsi), koska Piian mukaan mun “piti miettiä asiaa viikonlopun yli”.

Oon nyt kahdessa vuodessa päässyt hääräämään kaikennäköstä: tanssinut Fröbelin palikoita karvapuvussa, tipahtanut suohon resiinaretkellä, ollut mukana muutamissa NTP-tuotannon kuvauksissa, käynyt kokeilemassa pickelballin pelaamista, kantanut Pressin kamoja uusiin tiloihin Nuokkarille ja yleisesti sekoillut ympäri Satakuntaa. Edes pulkkamäessä ei henki lähtenyt, joten voisin väittää suoriutuneeni varsin mallikkaasti.

Siinä ohessa sitten opettelin olemaan ohjaaja, ja voin kertoa, että Piian opiskelijana ei vauhti ja erikoiset tilanteet loppuneet kesken kertaakaan. Ollaan painettu pitkää päivää, seikkailtu mitä ihmeellisimmissä paikoissa ja hakattu (yleensä omia, mutta välillä toistemmekin) päitä seinään. Yksilövalmennuksen ja Piian tehotiimin ansiosta opin kaiken mitä tähän mennessä olen oppinut – ja jos ei mitään muuta, niin takaraivooni on polttomerkitty lause “nuori edellä”. Kiitos Piia, että jaksoit panostaa minuun, palauttaa maanpinnalle tarvittaessa ja auttaa aina, kun sitä eniten tarvitsin.

Kiitos myös opiskelutovereille, jotka ovat yleensä olleet jollain tasolla osasyyllisenä näihin seikkailuihin ja sekoiluihin, Cafè Nuokkarin Leenalle joka alun perin minut tälle tielle sysäsi sekä toimiston Marille, jolle sain soitella lähes kuukausittain ja sain aina järkevän vastauksen.

Ja isoin kiitos kaikille nuorille, joiden kanssa olen saanut kunnian työskennellä. Ilman teitä ei olisi Presspajaa, ja ilman teitä en olisi saanut mahdollisuutta löytää omaa kutsumustani.

Oon jatkossa töissä Tampereen suunnilla aika lailla näissä samoissa hommissa, joten jos kauhea ikävä iskee, niin tiedätte mistä mut löytää – keitän kahvit kyllä.

Soronen kuittaa, törmäillään taas!

-Sara