5 minute read

Sote-asioita ja

Sosiaalidemokraattisia Naisia

TEKSTI: Melissa Jolma

Advertisement

KUVITUS: Melissa Jolma & Sampsa Vaitoja messa: Pisa-tulokset olivat huipussaan ja Nokia Tune raikui ympäri maailman. He edustavat omien laskelmieni mukaan neljättä naiskansanedustajien sukupolvea Suomen historian tasa-arvoisimmassa eduskunnassa. Lisäksi kummatkin heistä ovat ponnistaneet omien puolueidensa nuorisojärjestöistä ja kerryttäneet kannatustaan kuntapolitiikassa ennen valtakunnan politiikkaan siirtymistä.

Milleniaalinaisena olen henkilökohtaisesti välillä hieman väsynyt miettimään aina sukupuolta politiikassa ja nais-etuliitteitä jotka tuntuvat yhä yllättävän sitkeiltä – kuin hiuksiin tarttuneelta purukumilta. Huomaan kuitenkin haluavani kirjoittaa näiden yhteenliittymistä, sillä olemme vuonna 2023 edelleen kaukana pisteestä, jossa sukupuolella ei ole merkitystä politiikassa. Oikeastaan en usko, etteikö näillä olisi aina olennaisesti vaikutusta toisiinsa. Nyt en kuitenkaan halua vain kirjoittaa naisista ja politiikasta ylipäänsä. Tarkemmin olen kiinnostunut siitä, miksi tämän hetken ehkä kaksi kirkkainta suomalaisen politiikan tähteä ovat nimenomaan naisia suomalaisen politiikan vasemmalla laidalla. Kyllä, arvasit aivan oikein. Kirjoitan tietenkin Sanna Marinista ja Li Anderssonista. Olen vasta fuksi, eli en vielä minkään alan asiantuntija. Taustalla ei ole siis syvää ja kypsää asiantuntemusta, mutta pyrin parhaani mukaan pitämään aiheen lankoja tällä paperilla jonkinlaisessa kasassa. Ilokseni minulla oli mahdollisuus haastatella sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtori Riikka Taavettia Turun yliopistosta, joten pelkästään minun hapuiluni varassa ei tarvitse edetä.

Andersson on tällä hetkellä puolueensa ylivoimaisesti kuuluisin poliitikko ja saavutti maan äänikuningattaren tittelin kuntavaaleissa keväällä 2021. Sekä Andersson että Marin ovat myös onnistuneet yhdistämään uransa Suomen politiikan huipulla pienen lapsen äitiyteen tavalla, joka voi puhutella nyt parasta äänestysikäänsä (eli keski-ikää) vähitellen lähestyviä milleniaaleja. Tämän milleniumin nainen ei ainoastaan usko mahdollisuuksiinsa yhdistää työ ja perhe; se on itsestäänselvyys. “Kuka lasta sitten hoitaa!” -huutelijoille viitataan kintaalla. On kumppaneita ja päivähoitopaikkoja, ja pääosin yleisesti ymmärretään, että kärkipoliitikoillakin on vapaa-aikaa jonka voi käyttää haluamallaan tavalla: kukaan ei oleta ministereiden nukkuvan työpöytänsä ääressä koko hallituskautta ihan vain seuraavan kriisin varalta.

Tarkastelen

tässä kirjoituksessa SDP:n ja Vasemmistoliiton historiaan hieman yhteen niputettuna. Vaikka Vasemmistoliitto on perustettu SKDL:n ja SKP:n pohjalta, puolueet jakavat merkittävissä määrin yhteiset ideologiset juuret mistä syystä tarkastelen niitä yhdessä. SDP:n ja Vasemmistoliiton politiikassa on selkeitä eroja, mutta kirjoittaessani Suomen poliittisen kentän vasemmasta laidasta, vasemmistosta tai sosiaalidemokrattisista liikkeistä, tarkoitan molempia puolueita. Vaikka korostankin Anderssonin ja Marinin yhtäläisyyksiä, tarkoitus ei ole vertailla heitä keskenään. Kuitenkin mielestäni molempien suosio on osoitus paitsi heidän omasta kompetenssistaan politiikassa, myös osa pidempää jatkumoa naisliikkeen ja työväenliikkeen yhteenkietoutuneissa historioissa.

Andersson on syntynyt vuonna 1987 ja Marin vuonna 1985. Heidän kasvuaan tahdittivat Disney-elokuvat, Spice Girls ja Rage Against the Machinen (jota kumpikin on erinäisissä haastatteluissa maininnut kuuntelevansa). Heidän teinivuosien aikana tasavallan presidenttinä oli Tarja Halonen. Suomalaisen politiikan lasikatot olivat siis naisten osalta jos ei täysin murretut, oli niissä jo mukavasti naisen mentävä aukko. Kumpikin heistä muistaa 90-luvun laman, mutta elivät teini-ikänsä ja varhaisaikuisuutensa nousukautta elävässä Suo-

Marinin pääministerikausi on monin tavoin historiallinen – hän tuli valituksi maailman nuorimmaksi pääministeriksi, ja on ennen neljäkymmentä vuotispäiväänsä ehtinyt olla luotsaamassa Suomea Covid-19 pandemian läpi ja kohti Nato-jäsenyyttä Venäjän aloitettua hyökkäyssodan Ukrainassa. Hän on eittämättä tämän hetken it-poliitikko, jota moni kannattaa – ja toisaalta myös väheksyy – puoluerajoista piittaamatta. Usein näihin liittyy myös juuri Marinin sukupuoli.

Vaikka jokaisen hallituspuolueen johdossa vielä käynnissä olevan hallituskauden aikana on nainen, joukosta tuntuvat erottuvan kaksi, Marin ja Andersson. Tuntuu ristiriitaiselta korostaa heidän naiseuttaan poliittista toimijuutta eri tavoin ja tasoilla tuottavana ominaisuutena, mutta olen kiinnostunut siitä osana pidempää ajallista jatkumoa. Mielestäni ei ole sattumaa, että juuri vasemmalla laidalla politiikan imago on naisistunut tässä ajallisessa hetkessä. Uskon ilmiön juurien johtavan Suomen itsenäisyyttä edeltäville vuosikymmenille: työväenliike ja naisliike ovat olleet tiiviissä yhteistyössä jo nyt yli satavuotisen historiansa alusta asti. Naisliikkeellä oli olennainen rooli esimerkiksi Helmikuun vallankumouksessa. Nykyisen naistenpäivän sattuminen samalle päivälle* kuin helmikuun vallankumouksen alun vuosipäivä ei ole sattumaa: tuolloin venäläiset naiset ryhtyivät lakkoon vaatien leipää ja rauhaa. toisistaan. Tämä voisi olla yksi taustasyy myös sille, miksi sosialidemokraattisten liikkeiden parissa naisministereitä on paitsi enemmän, myös erityisesti aiemmin. Vaikutuksen voisi ajatella korostuvan politiikassa, joka vaikuttamisen areenana on ollut avoin myös naisille vasta hyvin vähän aikaa. “Miesten ei ole koskaan tarvinnut selittää oikeuttaan olla politiikassa.” Taavetti toteaa Zoomissa. Niin, vielä 2020-luvulla naisten osallistumista politiikkaan kyseenalaistetaan, ja jos ei itse osallistumista, niin ainakin pätevyyttä – erityisesti suhteessa sukupuoleen. Miehen pätemättömyys nähdään helposti yksilön, ei sukupuolen ominaisuutena, toisin kuin naisen.

SDP on historiansa aikana eniten naisministereitä (yhteensä 29) tuottanut puolue: heistä ensimmäinen oli Miina Sillanpää, josta tuli apulaissosiaaliministeri vuonna 1926 Tannerin keskustavasemmistolaiseen hallitukseen. Ajallisella jatkuvuudella on merkitystä: on helpompi kulkea polkua jonka joku muu on jo raivannut. SDP:llä oli ensimmäisenä suomalaisista poliittisista liikkeistä oma naisosastonsa. Ylipäätään määräenemmistö naisministereistä ennen 1990-lukua on tullut SDP:n riveistä. 2000-luvulla SDP:stä on ponnistanut Suomen historian toistaiseksi ainoa naispresidentti ja tällä hetkellä virkaatekevä pääministeri. Keskustalaisia naispääministereitä on toki ollut tällä vuosituhannella kaksi, mutta Mari Kiviniemen ja Anneli Jäätteenmäen yhteenlasketut päivät pääministereinä yltävät juuri ja juuri 14 kuukauteen kummankin ollessa henkilökohtaisten sijoitusten häntäpäässä, kun nyt kirjoitushetkellä, helmikuun kuudentena Sanna Marin on Suomen 12. pisimpään virassa toiminut pääministeri (1155 vuorokaudella) ja ehtii mitä todennäköisimmin nousta vielä ainakin yhden sijan ennen huhtikuista eduskuntavaalipäivää.

Peruuttakaamme vielä historiassa kuitenkin vielä Helmikuun vallankumouksestakin taaksepäin. Jo vuonna 1884 julkaistussa teoksessaan Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä Friedrich Engels kirjoittaa naisten osallistumisen kommunistiseen tuotantotalouteen olevan edellytys heidän vapautumiselleen – sosialistisessa liikkeessä naiset olivat aktiivisesti osa uudenlaista yhteiskuntasuunnittelua alusta alkaen.

Jo mututuntumalla tuntuu helpolta nimetä mahdollisia syitä siihen, miksi vasemmistolainen agenda voi vedota juuri naisiin: moni hyvinvointivaltion tarjoama julkinen palvelu on tyypillisesti tukenut ja vapauttanut juuri naisia mahdollisuuksissaan toimia kodin ulkopuolella. Suomessa vahva sosialidemokraattinen konsensus on viime vuosisadalla rakentanut julkisen päivähoidon, peruskoulun, sosiaaliturvajärjestelmän ja terveydenhuollon. Eikä siinä kaikki: nuo alat ovat myös järjestään naisvaltaisia.

Keskustelussani Taavetin kanssa hän nostaa esiin, kuinka vasemmistolaisissa liikkeissä ihmisyyden on nähty yhdistävän meitä toisiimme enemmän kuin sukupuolen erottavan, ja sukupuoli on jossain määrin nähty myös asiana, jota on haluttu häivyttää. Hän toteaa, että liberalismissa taas yksilönvapaus ja erilaisuuden tasa-arvo ovat olleet enemmän keskiössä, mikä on saattanut johtaa selkeämpään eroon niin sanottujen “naisten tai miesten töiden” eriytymisessä

Yhteiskunnassa kuva duunarista on pitkään ollut, ja on ehkä jossain määrin edelleen, miehinen. Työ on kuitenkin siirtynyt Suomessakin pitkälti maakuntien teollisuuspaikkakunnilta kasvukeskuksiin palvelu- ja hoiva-aloille. Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan väitöskirjatutkija

Johan Wahlsten onkin kuvannut duunarin tyyppiesimerkin muutosta oivallisesti näin kirja-arviossaan : “konepajan sijaan tänä päivänä ”duunari” on todennäköisemmin auttamassa lasta pukemaan kurahousut jalkaan, pesemässä vuodepotilasta tai puhdistamassa hoitohuoneen pintoja tartuntatautien varalta” ( Wahlsten, J. (2022). Työväenluokka teräksestä. Poliittinen Talous, 10(1), 182–189.) Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan vuonna 2021 sote-alan työntekijöistä 85% oli naisia ja myös esimerkiksi opettajista ja opetusalojen erityisasiantuntijoista naiset edustivat enemmistöä. Paitsi että hyvinvointivaltion vahvistaminen edesauttaa naisten mahdollisuuksia työntekoon, se myös mitä suurimmissa määrin parantaa nimenomaan naisten työoloja.

Lopulta arkipäivässä äänestyspäätöksiä tehdään pitkälti mielikuvien varassa. Esimerkiksi kyselytutkimusten valossa Kokoomuksen kannatus on noussut 2000-luvulla eniten matalimmin koulutettujen joukossa. Jokin Kokoomuksen porvarillisessa imagossa viehättää äänestäjiä, jotka todennäköisesti hyötyvät vähiten puolueen ajamasta politiikasta. Moni äänestäjä haluaa löytää ehdokkaan, joka edustaa heitä itseään, paitsi aatteellisesti, myös iän ja sukupuolen osalta ainakin suurin piirtein. Lisäksi tyypillisesti valinta kohdistuu henkilöön, joka näiden ominaisuuksien lisäksi vaikuttaa, no, asiantuntevalta ja pätevältä. Ja kun kyseessä on poliittisen liikkeen johtohahmo, vuotaa johtohahmon imagosta helposti osa koko puolueen imagoon.

Marin ja Andersson edustavat monella tapaa työtätekevän 2020-luvun naisen ideaalia. He ovat kolmikymppisiä, koulutettuja (mutteivät “liian” korkeasti), päteviä, arvoliberaaleja ja asiantuntevia. He ovat kuin kuka tahansa milleniaalinainen: Marin lenkkivaatteissaan Instagramstoorissa ja Andersson pukeutuneena farkkuihin, neuleeseen ja trendikkäisiin saappaisiin esiintyessään paneelikeskustelussa. He ovat äitejä mutta se näyttäytyy lähinnä pienenä alaviitteenä kummankin julkisuuskuvassa. Jos toimittaja esittää typeriä kysymyksiä heidän sukupuoleensa liittyen, he torppaavat ne tiukasti.

He esiintyvät julkisuudessa tavalla, joka vakuuttaa yleisölle, että heillä on tilanne ja faktat hallussa, ja jos jotain ei vielä tiedetä, se selvitetään hetimmiten. Lisäksi vielä liittäisin heidän imagoihinsa ahkeruuden, tuon työläisen suuren hyveen. Myös Marinin tarina Sokoksen kassalta Arkadianmäelle noususta on jo itsessään eräänlainen esimerkkitarina hyvinvointivaltion tarjoamista mahdollisuuksista: (toistaiseksi) ilmaisen koulutuksen mallimaassa kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa - aiinakin teoriassa.

Naisten äänestysaktiivisuus esimerkiksi edellisissä eduskuntavaaleissa oli kaikissa alle 65-vuotiaiden ikäluokissa piirun verran korkeampaa kuin miesten. Lisäksi 2000-luvulla naiset ovat kyselyiden mukaan enenevissä määrin antaneet äänensä vihervasemmistolle kun taas oikeistopuolueiden kannattajakunta on miehistynyt. Keskusta taas näyttää olevan, noh, keskellä, menettäen viimeisimmissä vaaleissa ääniä niin miehiltä kuin naisiltakin. Kevään vaalien tulos on vielä täysin auki, emmekä vielä tiedä kuka aloittaa seuraavat hallitustunnustelut. Vaikka Ylen gallupissa johdossa on tällä hetkellä Kokoomus, on lukujen valossa sekä Sosiaalidemokraateilla että Perussuomalaisilla mahdollisuus kiriä sen etumatka kiinni; ei siis ole mahdotonta, että vaalien jälkeen Suomen seuraava hallitus on Marin 2.0. Huomaan odottavani kiinnostuksella näkyvätkö vaaliuurnilla tänä keväänä paitsi translakiin ja maahanmuuttoon liittyvät kysymykset, myös viimeisen vuoden aikana yhä kiihtynyt keskustelu niin sote- kuin opetusalan ahdingosta – ja keiden laariin nämä äänet päätyvät. P

Tämän jutun kirjoittaja on toistaiseksi puoluepoliittisesti sitoutumaton, mutta osana nuoren vasemmisto(nais)poliitikon tukitiimiä kevään 2023 eduskuntavaaleissa.

This article is from: