Ukrainassa Kiehuu

Teksti: John Helin

Ukrainan kriisi jatkuu jo kahdeksatta vuottaan, ja huhtikuussa päästiin näkemään uusin osa jännitysnäytelmässä, Venäjän pullistellessa lihaksiaan Ukrainan rajoilla. Sinänsä tilanteessa ei ollut mitään uutta: kriisiä tunnutaan eskaloivan Venäjän toimesta vähintään kerran vuodessa, usein siten että tarkoituksena vaikuttaa olevan lähinnä länsimaiden reaktioiden testaaminen ja niin näyttää olleen myös tällä kertaa. Tilanteessa on nähtävissä selkeä haaste Yhdysvaltain uuden presidentin, Joe Bidenin, ensimmäisen presidenttivuoden alkuun. Toiminnallaan Putinin hallinto saa varmistettua sen, että Venäjä muistetaan koronakriisinkin keskellä maailman lehdistössä sotilaallisen vaikutusvaltansa kautta: Sotavoimaa kerätään Ukrainan rajalle juuri ennen presidentin vuosittaista puhetta, jossa huhutaan kerrottavan suuria ulkopoliittisia linjoja. Samalla valko-Venäjän, Venäjän viimeisen eurooppalaisen liittolaisen, presidentti kutsutaan Moskovaan keskustelemaan, ja duuman ylähuone, jonka päätöksiä tarvitaan Venäjällä muun muassa sodanjulistuksiin, kutsutaan kokoon. Molemmat näistäkin tapahtumista kiedottiin omaan salaisuuden verhoonsa, jossa lopulta varsin banaaleilla kokouksilla saatiin koko läntinen Eurooppa pidättämään henkeään Ukrainan konfliktin leimahtamisen pelossa.

Mitään merkittävää ei kuitenkaan lopulta tapahtunut, ja olisi helppoa lakaista huhtikuun tapahtumat ”business as usual”-kansioon. Siinä on kuitenkin omat ongelmansa. Sinänsä jo perinteeksi muodostuneesta de-eskalaatiosta on tehtävissä tärkeitä havaintoja sekä Ukrainan tilanteen, että myös suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun kannalta.

Ukrainan turvallisuuspoliittisen tilanteen kannalta tärkein huomio lienee se, miten kriisin de-eskalaatiosta huolimatta paine Ukrainan rajalla ei oikeastaan ole merkittävästi vähentynyt. Tätä kirjoittaessa Ukrainan omien turvallisuuselinten ilmoitusten mukaan Venäjä on toki vetänyt sotaharjoitusjoukkonsa miehitetyltä Krimin niemimaalta, mutta joukkojen keskitykset Ukrainan muilla rajoilla eivät ole merkittävästi vähentyneet. Tulevien kriisien kannalta tapahtuneet muutokset ovat myös merkittäviä: 56. ilmarynnökkäprikaati siirretään pysyvästi Krimille ja päättyneiden sotaharjoitusten jälkimainingeissa Venäjän 41. armeijan kalusto päätettiin jättää myös niemimaalle syksyn Zapad harjoituksia odottamaan. Molemmilla päätöksillä lisätään jatkuvaa painetta Ukrainan rajoille: henkilöstö on nopeampi liikuttaa pelipaikoille kuin raskas kalusto.

Suomen kannalta merkittävää on myös katsoa Ukrainan tapahtumia jonkinlaisena mobilisaatioharjoituksena. Ukrainan liepeille siirrettiin massiivinen määrä kalustoa, enemmän kuin koskaan kriisin alkamisen jälkeen. Itämeren, sekä Kaspianmeren laivastojen aluksia siirrettiin mustalle merelle osaksi maihinnousuharjoituksia, ja järkyttävä määrä ilmahyökkäys ja -kuljetus kapasiteettia siirrettiin lähialueille. Krimillä nähtiin logistiikka- ja liikkeenedistämisjoukkojen keskityksiä, joiden mediaseksikkyyden puute saa valtamedian usein unohtamaan niiden tärkeyden konventionaalisten operaatioiden 10

suorittamisen kannalta. Joukkojen keskitykset ovat hyvä esimerkki siitä, millaista logistiikkaa ja valmistelua konflikti toisen kansallisvaltion kanssa vaatii. Tämä olisi hyvä muistaa myös kotimaan surullisenkuuluisassa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa, jossa Venäjän sotilaalliset kyvyt tuntuvat välillä manifestoituvan uhkakuvissa kuin sormia napsauttamalla. Toisaalta keväinen joukkojensiirtely on varmasti tuonut omat oppinsa myös Venäjän esikuntien ja sotilasakatemian käytäville.

Merkittävintä poliittisen historian opiskelijoiden perspektiivistä ovat kuitenkin verhojen takaiset tapahtumat. Tässä vaiheessa voimme vain spekuloida sitä, miksi eskalaatio, de-eskalaatio ja mediamylly aikaisemmin mainittujen Venäjän suurten tapaamisten ja päätösten ympärillä meni kuten se meni. Tuskin on sattumaa, että Tšekissä päätettiin nostaa esiin Venäjän turvallisuuselinten tekemät sabotaasitapaukset juuri kriisin ollessa kuumimmillaan. Missä määrin Tšekki oli pitänyt tietojaan valttikorttina juuri tämänkaltaisen eskalaation takia, ja mitä Venäjän ja Nato-maiden yksityisissä puhelinkeskusteluissa on tapahtunut? Flight Radaria seuranneet tahot näkivät myös Ukrainan valtion omistaman kuljetuskoneen suhanneen Minskin, Kiovan ja Moskovan väliä ennen kriisin de-eskalaatiota. Tämä diplomaattinen nokittelu lännen ja Venäjän välillä jatkuu yhä, kun diplomaatteja ja virkamiehiä karkotetaan ja julistetaan kilpaa persona pannaan. Vaikka sanasota on oikeaa sotaa tervetulleempaa, on myös diplomaattisuhteiden heikkenemisellä omat vaikutuksensa tulevaisuudelle.

Turhauttavaa onkin tietää, kuinka paljon ei tiedä. Missä määrin kriisi oli todellakin vain Venäjän pullistelua, ja missä määrin de-eskalaatio oli jämäkän ja suoraviivaisen takahuonepolitiikan, sekä selkeästi näkyvien, joskin epäsuorien, viestien tulosta? Ehkä muutaman kymmenen vuoden päästä joku noheva tutkija pääsee selvittämään näitä asioita avautuvista arkistoista, mutta tällä hetkellä tilanteesta on tarjottavissa lähinnä spekulaatiota.

Varmaa on vain se, että kriisi Euroopan itälaidalla eskaloituu vielä uudestaan. Henkeään ei kuitenkaan vielä kannata pidätellä: seuraava näytös tarjottaneen viimeistään syyskuussa Zapad 2021 harjoituksen tuiskeessa.