Kirkko ja konflikti

Teksti: Miro Leporanta

On hyvin vasemmistolainen tapa ajatella, että ihmisluontoon kuuluisi perimmäisesti konfliktien etsiminen – niiden tarkoituksena on vahvistaa identiteettiä, luoda sitä aina vastauksena johonkin muuhun. Alun perin Hegeliltä Marxille kulkeutunut ajatusrakennelma herran ja rengin, teesin ja antiteesin suhteesta, joissa nämä kaksi toisilleen lähes aina vastakkaista voimaa kohtaavat ja luovat jotain uutta – synteesin. Ihmisen olemus syntyy siis uudestaan aina, kun se kohtaa itselleen vastakkaisen voiman. Kokonaiset kulttuurit ja erilaiset historiat voivat myös kohdata samalla tavalla, ja luoda jotain uutta.

Valitettavasti tämä hegeliläis-marxilainen ideaali ei toteutunut niissä maissa, joissa näiden kahden herrasmiehen perintöön perustuva sosialistinen yhteiskuntajärjestys otti vallan. Valtioiden edellinen kansankulttuuri kaikkine instituutioineen pyrittiin hautaamaan uuden ideologian alle – mitään synteesejä ei pyritty tässä tilanteessa luomaan. Pitkälti tämä johtui siitä, että sosialismin (ja myöhemmin kommunismin) ajateltiin olevan se jo synteesi – mitään välivaihetta ei tarvinnut. Tämä ajatusmaailma ei kuitenkaan soveltunut hyvin yhteen joidenkin sosialististen valtioiden kansakulttuurin osa-alueiden kanssa. Yksi vahvimmista näistä oli uskonto – Euroopan tapauksessa kristilliset kirkot. Teesin ja antiteesin välinen kamppailu tapahtui näin kahden väkevän maailmankatsomuksen välillä. Sekä kirkoilla että sosialismilla oli tavoitteena jonkinlaisen ihanteellisen yhteiskunnan saavuttaminen, ja nämä kaksi näkemystä eivät olleet sovitettavissa yhteen, ainakaan millään realistisella mittapuulla.

Mielestäni mikään ei toimi parempana esimerkkinä tällaisten ideaalien yhteentörmäyksestä, kuin Jugoslavia. Kysymyksessä oli monen etnisen ryhmän asuttama osavaltio, jossa toimi pääsääntöisesti myös kaksi kristillistä kirkkoa – katolinen sekä ortodoksinen (pienemmässä määrin myös protestanttiset). Tämänkaltainen ideaalimaailmojen moninaisuus näkyi erityisesti siinä, että sosialistinen yhteiskuntajärjestys ei joutunut törmäyksiin vain monoliittisen kristinuskon kanssa, vaan kohtasi erilaisia eläviä uskomusjärjestelmiä.

Eri maailmat, historiat ja uskomukset kohtasivat Jugoslaviassa, missä ne olivat eläneet rinnakkain vuosisatoja. Katoliset kroaatit ja sloveenit, joiden kulttuuri oli saanut vivahteita erityisesti Italiasta ja saksankielisestä Keski-Euroopasta sekä Habsburgien monarkiasta, asuttivat Jugoslavian läntisiä osia. Katolinen kirkko oli Jugoslavian sosialistiselle hallinnolle vaikea pala: sen lonkerot ulottuvat kaikkialle, sillä oli valtavasti valtaa yksittäisiin ihmisiin sekä suuriin massoihin ja mikä pelottavinta, sillä oli vuosituhansien ajan hioutunut, vaarallinen ja ylikansallinen poliittinen koneisto. Vatikaanista käsin sitä johti ehdottomasti maailman vaikuttavin poliittinen johtaja, joka piiloutui kristinuskon taakse, väittäen, että kaikki suuret poliittiset tai sosiaaliset edistysaskeleet mitä kirkko tuki olivat perusteltavissa uskolla kristukseen.

Jugoslavian katoliset olivat ikään kuin loukussa kahden ideaalimaailman välillä – toisella puolella oli sosialismin lupaus tasa-arvosta ja utopiasta, toisella puolella taas kristinuskon lupaus Jumalan valtakunnasta. “

Katolisella kirkolla oli oma käsityksensä siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa tulisi viedä, että siitä tulisi ideaali. Tätä ideaali ei kuitenkaan voinut toteuttaa sosialistisessa yhteiskunnassa, sillä se oli perustavanlaatuisesti uskontokielteinen. Jugoslavian katoliset olivat ikään kuin loukussa kahden ideaalimaailman välillä – toisella puolella oli sosialismin lupaus tasa-arvosta ja utopiasta, toisella puolella taas kristinuskon lupaus Jumalan valtakunnasta. Jugoslavian katolisilla oli vielä erityinen suhde katolisuuteen, sillä Vatikaanivaltio sijaitsi maantieteellisesti lähellä Jugoslaviaa. Koko Jugoslavian olemassaolon ajan katolisia alistettiin, ja heidän täytyi piilotella uskoaan. Vatikaani pystyi kuitenkin puuttumaan hyvinkin voimakkaasti katolisten asemaan Jugoslaviassa – kirkko pystyi keskushallin avulla taistelemaan itselleen monenlaisia erivapauksia.

Historia toi kuitenkin katolisen kirkon luokse yhden miehen, joka asetti viimeinkin kristinuskon ideaalimaailman sosialistien utopian yli. Hän oli Karol Wojtyla, Puolassa syntynyt katolinen pappi valittiin paaviksi vuonna 1978. Wojtyla valitsi itselleen paavina nimen Johannes Paavali II, ja oli ensimmäinen paavi Itä-Euroopasta sekä ensimmäinen paavi sosialistisesta maasta. Johannes Paavali II oli opiskellut Puolassa sekä kirjallisuutta että filosofiaa – näiden avulla hän kehitteli itselleen omalaatuisen ihmiskuvan, joka oli instrumentaalinen sosialismin kaatumisessa Itäisessä-Euroopassa ja näin ollen Jugoslaviassa. Tätä ihmiskuvaa hän alkoi kutsua vastuulliseksi personalismiksi. Wojtylan mukaan ihminen on subjektina vapaa tekemään itsenäisiä päätöksiä – jos ihmiseltä riistetään subjektinomaisuus sekä (tietynasteinen) vapaa tahto, tehdään silloin rikos ihmisyyttä vastaan. Tämä käsitys taas torjuu suoralta kädeltä fasismin, jonka mukaan ihmisyys voidaan redusoida rodun käsitteeseen, ja sosialismin, jonka mukaan ihmisyys voidaan nähdä historian objektiivisten voimien sekä dialektiikan lopputuloksena. Vastuullinen personalismi siis vaati, että ihminen on subjekti ja siten vapaa – hänen on itse pystyttävä tekemään omaa elämäänsä koskevia päätöksiä. Sosialismi riisti tämän päätösvoiman häneltä – ihmiset asetettiin vaan objektiivisten, heistä satunnaisten voimien alaiseksi ja heistä tehtiin vain dialektisia subjekteja.

Johannes Paavali II teki vierailuja ympäri Eurooppaa, tavoitteenaan vapauttaa kanssakatoliset sosialismin ikeestä. Yht’äkkiä sosialismin ja katolisuuden konflikti ei tiivistynytkään enää kahden suuren instituution ja ideologian väliseen kamppailuun, vaan yhden miehen ja hänen ihmiskuvansa ja tätä ihmiskuvaa vastaan taistelevan maailmankuvan väliseen taisteluun. Kaikki tietävät kumpi voitti – sosialismi kaatui, katolinen kirkko ei. Johannes Paavali II toteutti unelmansa (ainakin suurelta osin), ja katoliset ympäri Eurooppaa saivat harjoittaa uskontoaan jälleen vapaasti. Konflikti sosialismin ja katolisuuden välillä oli ohi, mutta konflikti ei itse kadonnut – se jatkui muussa muodossa