Venäläinen ei kutsu vihollistaan nimellä

Teksti: Elisa Perälä

Maailman katseet ovat entistä tiukemmin suuntautuneet kohti Venäjää. Kremlin kiinnostus siihen, mitä muu maailma ajattelee siitä tai epäileekö muu maailma sen rehellisyyttä, vaikuttaa olevan kadonnut olemattomiin. Putinin otteet ovat voimistuneet tapaus kerrallaan aina Krimin valtauksen jälkeen. Yhdysvaltain vaalit, Skripalien myrkytystapaus ja nyt viimeisimpänä Aleksev Navalnyin kohtalo. Ja tietenkin ne kaikki tuhannet tapaukset, joista meillä ei ole tietoa, joihin emme pääse käsiksi ja ne, jotka ovat piilotettu tekosyiden taakse. Vaikuttaa siltä, että Putin on kokeillut kepillä jäätä uudestaan ja uudestaan, ja on päässyt kulkemaan pian koskemattomana vastarannalle.

Moni kysyy, miksi Navalnyi palasi Venäjälle, jossa hän luultavasti tiesi tulevansa kiinniotetuksi? Miksi ottaa se riski, että kalsarien myrkytys toimisi tällä kertaa? Tai kenties todennäköisemmin, miksi ottaa riski joutua vankilaan, epäinhimillisiin oloihin, jossa Sergei Magnistky ja monet muut ovat jopa kuolleet epäselvissä olosuhteissa? Vaikuttaa siltä, että Navalnyillä ei ollut vaihtoehtoa. Luulisi ulkomailla piilottelun hiertävän jokaisen itseään kunnioittavan oppositiojohtajan omaatuntoa.

William Browderin, Venäjällä ja itäisessä Euroopassa hedge fund- liiketoiminnalla 90-luvun taitteessa ja 2000- luvun alussa menestyneen yhdysvaltalaisliikemiehen tarinassa on paljon samankaltaisuuksia Navalnyihin. Browderin kirja “The Red Notice: How I became Putin’s number one enemy” (2015) kertoo Browderin, tämän avustajien ja kenties tärkeimpänä, hänen asianajajansa kohtalosta oligarkien, Putinin, venäläisen yhteiskunnan ja valikoivien arvojen vetäessä narujaan. Browderia ja hänen tiimiään kohtaan esitettiin uhkauksia, katteettomia syytteitä, heidän viisuminsa pistettiin umpeen ja heidän toimistonsa myllättiin. Browder teki systemaattista työtä paljastaakseen oligarkien ja venäläisen yhteiskunnan korruptoitunutta toimintaa, jonka jäljet johtivat paikoin Kremliin. Palkinnoksi tästä hän sai Putinin vihan niskaansa. Kirjan merkittävin ja surullisin tapaus koskee Browderin asianajanaa, Sergei Magnitskyä.

Muiden Hermitage Capital Management- sijoitusrahaston perustajien ja sen toimintaan osallistuneiden henkilöiden paetessa maasta, Venäjälle jäänyt Magnitsky vangittiin perättömin syyttein. Häneltä evättiin pääsy tarpeelliseen terveydenhoitoon, häntä näännytettiin ja pidettiin epäinhimillisissä oloissa vankila-aikanaan. Lopulta uutinen Magnitskyn kuolemasta saavuttaa Lontoossa majailevan Browderin. Kuoleman syyksi annettiin sydänkohtaus, vaikka todellisuudessa kuolinsyyn arvellaan olevan syntynyt laiminlyönnistä ja pahoinpitelystä. Browder alkaa vaatia oikeutta Magnitskylle ja aloittaa sitkeän työn Venäjän hallinnon korruptiota vastustavan kampanjan luomiseksi. Lopulta syntyy nimeä Russia and Moldova Jackson–Vanik Repeal and Sergei Magnitsky Rule of Law Accountability Act of 2012 eli kaksipuolueinen lakiehdotus, jonka Barack Obama allekirjoitti laiksi vuonna 2012.

Venäläisillä tarinoilla ei ole onnellista loppua eikä venäläinen kutsu vihollistaan nimellä.

Lain tarkoitus oli rankaista niitä viranomaisia, jotka olivat olleet osallisina Magnistkyn kuolemaan johtaneeseen kehityskulkuun ja evätä heiltä esimerkiksi viisumit Yhdysvaltoihin.

Kremlin korruption paljastamisella, Putinin Venäjän mustamaalaamisella ja ihmisoikeuksien vaatimisella on Venäjällä pelottavan samankaltaiset seuraukset yhä 10 vuotta myöhemmin.

Navalnyi itse asiassa mainitaan Browderin kirjassa pikaisesti hänen osallistuessa muiden venäläisten aktivistien mukana mielenilmaukseen Capital Hillille Washingtonissa Magnitsky Actin etenemisen puolesta vuonna 2011.

Jokin vielä mielenkiintoisempi huomio kuitenkin yhdistää sekä Navalnyita, että William Broderin & Sergei Magnistkyn tarinaa - vankilatuomion, perättömien tai vanhentuneiden syytteiden ja vihaisen Putinin - lisäksi.

Navalny osaa pelata näiden sääntöjen mukaan. Venäläisillä on tapana antaa herkästi lempinimiä toisilleen ja käyttää niitä enemmän kuin muualla. Navalny käyttää Putinista nimityksiä bunkkeripappa, Vladimir-Myrkyttäjä, the Underwear-Poisoner. Putinin puheessa Navalnyta ei nimetä. Tietämättömyyden illuusio tai sanan ”se mies” käyttäminen on korvannut Navalnyn nimen Putinin sanakirjassa. Navalny on avoimesti anti-putinisti ja ilmiselvää, että häntä ei kiinnosta varovaiset vihjaukset. Putin sen sijaan on merkinnyt hänet - nimenomaan kutsumatta hänen nimeään.

Venäläistä peliä pelaavan on tunnettava sen säännöt, mikä Browderille paljastuu lenkin kiristyessä. Browderin kirja vilisee erilaisia lausahduksia venäläisestä mielenmaisemasta, mutta nämä pelisäännöt kiteytyvät kahteen toteamukseen, jotka kirjassa nostetaan esiin: Venäläisillä tarinoilla ei ole onnellista loppua eikä venäläinen kutsu vihollistaan nimellä.

Browderin tositarinassa yli 10 vuoden takaa Putin ja Kreml heittävät kapuloita Hermitagen rattaisiin kiihtyvällä tahdilla ja heidän tavoitteensa vaikuttavat olevan poikkeuksellisen selvät. Kuitenkaan toimittajan kysyessä lehdistötilaisuudessa suoraan presidentiltä siitä, että miksi Browderin viisumi oli evätty, hän viittaa mieheen samoin kuin Navalnyihin. “Sen miehen on täytynyt tehdä jotain laitonta.”

Navalnyn oli pakko palata Venäjälle, kuten Sergei Magnitskykään ei voinut lähteä. Usko oikeuden tapahtumiseen lienee nyt suurempi kuin koskaan aiemmin. Varmoja takeita tälle ei kuitenkaan ole. Häiriköity karhu toimii arvaamattomasti. Sisäinen murros, mielenosoitukset ja levottomuudet eivät katoa hiljenemisellä tai sillä, että omaan koskemattomuuteen luotetaan liikaa. Muiden valtioiden puuttumisen välineiden uupuminen on tarjonnut Putinille reitin kohti koskemattomuutta, vastarantaa, jolle päästyään millään kansainvälisellä väliintulolla ei ole enää merkitystä.

Navalnyi on piikki Putinin lihassa. Ainakin vielä näyttää siltä, että hän on uudenlaisen kansainvälisen statuksen suojelema, näin ollen koskematon Putinille. Onko Putinin nimetön vihollinen se viimeinen niitti, joka suojelee muuta maailmaa Kremlin lopulliselta kiinnostuksen menetykseltä? Pelottavaa on se, mitä tapahtuu, kun presidentti myöntää vihollisensa olemassaolon. Lähivuosien aikana näemme, onko tällä venäläisellä tarinalla onnellinen loppu.