Seikkailua ihmissuhteiden hetteikössä

Ohjaaja Aleksi Salmenperä kuuluu maamme elokuvantekijöiden kapeaan kärkeen. Tuoreimmassa teoksessaan Kupla hän pureutuu perhekriisiin teini-ikäisen tytön näkökulmasta. 16-vuotias Eveliina (Stella Leppikorpi) on viettämässä iltaa ikätovereidensa kanssa, kun hän näkee paikallisella huoltoasemalla äitinsä (Minna Haapkylä) suutelevan toista naista (Anna-Maija Tuokko). Eveliina haluaa pitää perheensä koossa kaikin keinoin, joten hän yrittää saada isäänsä (Tommi Korpela) panostamaan enemmän parisuhteen ylläpitoon. Kun Eveliinan projekti ei oikein ota tulta alleen, keinot kovenevat.

Aleksi Salmenperä on joissakin aikaisemmissa elokuvissaan käsitellyt perhe-elämän ja ihmissuhteiden kipupisteitä. Parhaiten hän ehkä onnistui siinä mainiossa, melodramaattisiakin sävyjä saaneessa ohjauksessaan Paha perhe (2010). Lesbous on sekin ollut käsittelylistalla jo aikaisemmin elokuvassa Lapsia ja aikuisia (2004). Mies puolestaan kriisiytyy työttömyyden myötä Miehen työssä (2007).

Perhe onkin perusyksikkö, jonka kautta maailman muuttuvia asenteita ja ilmapiiriä on hyvä peilata. Jo Henrik Ibsen ja Minna Canth kertoivat yhteiskunnallisista vääryyksistä klassikkonäytelmissään perheen sisältä sekoittaen kerrontaansa realismia ja melodraamaa. Samoilla jäljillä tuntuu Salmenperäkin olevan, vaikka Kupla saa myös koomisia sävyjä. Toisaalta kerronnan painopisteen siirto teinitytön näkökulmaan tuo mukaan sekä riipaisevuutta että raikkautta.

Näyttelijät ovat Salmenperän ohjauksessa totutusti mainioita. He pystyvät luomaan rooleihinsa sävyjä ja vivahteita niin, ettei tarinan henkilöt tunnu pelkiltä kliseiltä, vaan eläviltä ihmisiltä, vaikka juoni välillä odotettuja latuja hiihtääkin. Tommi Korpela on tällä kertaa saanut avioliittoonsa leipääntyneen, mutta hyväluontoisen isän roolin ja tuntuu todella sisäistäneen sen. Hän koettaa välillä selittää tyttärelleen, että elämässä ja parisuhteessa on paljon muutakin kuin seksiä. Vanhempien perimmäinen ongelma saattaa kuitenkin olla uskalluksen puute elämän edessä.

Stella Leppikorpi Eveliinana tekee hänkin todella aidon roolin. Teini-ikäisen tunteet välittyvät kankaalta. Niin menettämisen pelko kuin mielipiteiden ehdottomuus, samoin kuin näyttelemisen pienemmät vivahteet ovat hienosti hallussa.

Salmenperän kuvakerronta on mietittyä. Parhaimmillaan hän on silloin, kun kuvaan on pystytty luomaan sivumerkityksiä. Siis sillä tavoin, että henkilöt sanovat yhtä, mutta tarkoittavat toista ja mukana saattaa katsojan aavistamana olla myös kolmas taso tunteista, joita henkilöt eivät hallitse tai uskalla näyttää. Tällaisia ovat esimerkiksi Eveliinan kokemat yksinäisyys ja tyhjyys, hänen keskustelunsa Tuokon esittämän koulukuraattorin kanssa tai moniselitteinen loppukohtaus, jossa ”sopu” on solmittu. Nämä elokuvan parhaat hetket muistuttavat Pahan perheen vimmaisesta kerronnasta, jota nyt on jonkin verran kokonaisuuden mitassa vaimennettu.

Kuvakerronnassa on kuitenkin myös ongelmia. Erityisesti teinien bilekohtaus on kliseinen. Siinä kuullaan taas kerran kovaa taustamusiikkia, nähdään räikeitä valoja ja hieman eksyksissä oleva päähenkilö. Kuinka monessa elokuvassa tällainen kohtaus on jo ollut? Tällaisessa Hollywood-kaavan toistamisessa voi nähdä kerronnallista ammattitaitoa tai ilmaisullista identiteettikriisiä. Jälkimmäisestä kirjoitti kotimaisen elokuvan yhteydessä jo vuosia sitten edesmennyt kriitikko Hannu Waarala. Mainosmaisessa leikkauksessa vedotaan kyllä suoraan katsojan aisteihin, mutta sisällöllisesti se saattaa olla hyvin tyhjää. Salmenperän monin tavoin onnistunut elokuva ei tällaista kikkailua ollenkaan tarvitsisi.