Muutosvalmiuden ja hyvän itsetunnon säilyttäminen on tärkeää

Teksti: Maritta Palhokumpu

Nopeatempoisesti muuttuvassa maailmassa monikin voi häkeltyä, masentua, kokea jäävänsä jotenkin syrjään tai putoavansa kelkasta. Työt saattavat päättyä tilapäisesti tai kokonaan, entinen työpaikkakin voi kadota. Ammatti, johon on opiskellut, poistuu kenties tarpeettomana ja edessä on ammatin vaihto, tai ehkä ikää on ehtinyt kertyä perheestä huolehtiessa, eikä opinnoille ole koskaan aiemmin oikein ollut mahdollisuutta tai halua tarttua niihin. Mielessä on voinut hiljaa kypsyä ajatus siitä, mitä seuraavaksi, ”isona”, haluaisikaan tehdä. Ehkäpä tuolloin on aika kääntää lehteä totaalisesti. Toimenpide vaatii energian kokoamista, selvän ottamista, avun pyytämistä ja ohjeiden kysymistä. Jos perusopinnot ovat päässeet unohtumaan, niitäkin voi kerrata ja täydentää.

Oppilaitoksissa on nykyisin monenikäisiä opiskelijoita, ja opinpolkuja on entistä helpompaa löytää ja päästä kiinni myös ammattiin valmistavaan koulutukseen. Muutama vuosikymmen sitten koulutukselliset mahdollisuutemme lukittuivat liian varhain, eikä omille toiveille aina ollut sijaa siinä, mistä oppilaitoksesta tai työpaikasta itsensä nuorena löysi ja siihenpä sitä sitten usein jäikin. Nykyisin voimme opiskella läpi elämän, ennen työsarkaa, työssä, työn ohessa tai myöhemminkin, vaikkapa vain uteliaisuuttamme tai muuten vain omaksi virkistykseksemme.

Varsin mielenkiintoinen elämänkulku, opinnot ja työelämä sekä Suomessa että Ruotsissa on ollut esimerkiksi sihteerillämme Maijalla. Tutustuaksemme paremmin paluumuuttajasihteeriimme ja rohkaistaksemme epäileviä toteuttamaan unelmansa, me muutamat paikallisyhdistyksemme jäsenet olemme pyytäneet Maijaa kertomaan tässä artikkelissa, kuinka se kaikki kävikään.

Maija Suuronen ja talvisia latuja takana jo noin kolmesataa kilometriä.

Kuva: Katri Paatelainen

Elämää lahden molemmin puolin

Nuorena tekee mieli maailmalle. Maija kertoo muuttaneensa Ruotsiin hyvän ystävättärensä kanssa tiskaajaksi Skoklosterin Värdshusiin, syksyllä 1970. Hän oli käynyt Suomessa vain kansakoulun, mikä takasi tuolloin täydellisen ruotsin kielen osaamattomuuden naapurimaassamme. Onneksi samassa työpaikassa oli monia samanikäisiä suomalaisia, siellä jo pidempään työskennelleitä tyttöjä, jotka auttoivat alkuun. Kirjeitä kotimaasta saattoi tulla jopa viisi tai kuusi päivässä, joten koti-ikävä ei päässyt yllättämään.

Maija oli jo varhaisessa vaiheessa päättänyt oppia ruotsia ihan kunnolla, mikä ei maahanmuuttajien keskuudessa ollut mitenkään itsestään selvää. Hän luki sanakirjan avulla lehtiä ja helppolukuisia kirjoja ja kuunteli tarkoin ruotsalaisten puhetta oppiakseen ymmärtämään kieltä yhä paremmin. Hän sanoo aina olleensa ahkera lukija, mikä varmasti auttoi uuden kielen omaksumisessa. Helppoa se ei kuitenkaan aluksi ollut.

Tiskaajana Maija viihtyi vuoden verran ja seuraavaksi hän työskenteli ”makoisassa” työpaikassa Maraboun suklaatehtaalla. Avioitumisen ja kolmen pojan syntymisen myötä Maijasta tuli muutamiksi vuosiksi kotiäiti. Pikkuhiljaa siinä ohessa hän aloitti osa-aikatyöt vaikeasti kehitysvammaisten hoitolaitoksessa Åkersbergassa. Työ oli vaativaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Omien poikien kasvaessa osa-aikaiselle työskentelylle ei enää ollut syytä. Tuli pohdinnan paikka, jatkaako työtä kehitysvammaisten parissa eri muodoissaan kenties eläkepäiviin saakka, vai olisiko näköpiirissä muita vaihtoehtoja. Maija sanoo ymmärtäneensä, ettei Maaningan Petsamon kansakoulun päästötodistuksella olisi kovinkaan paljon käyttöä edes Ruotsin työmarkkinoilla.

Hyvältä ystävältään Maija kuuli tuolloin mahdollisuudesta hakeutua aikuiskoulutukseen. Tuumasta toimeen! Maija suoritti aluksi peruskoulun oppimäärän. Opiskelun hän koki mielenkiintoisena ja mukavana, joten oli varsin luontevaa, että seuraava askel oli lukio ja päästötodistus sieltä. Opiskelu ei Maijan osalta suinkaan päättynyt tähän. Perheessä oli vuosien aikana ollut myös sijaislapsia, joiden vanhemmat useimmiten olivat suomalaisia. Maija oli huomannut, miten vaikeaa lapsille ja heidän perheilleen oli tarvittaessa saada suomenkielistä apua esimerkiksi heidän asioidessaan sosiaalitoimistossa. Jatko-opiskelut yliopistossa tuntuivat hieman pelottavilta, mutta siitä huolimatta Maija oli ajatellut lähteä opiskelemaan sosiaalityöntekijäksi. Aiemmassa koulutusvaiheessa hänellä oli kuitenkin ollut opettaja, joka oli suositellut hänelle psykologilinjaa, jonka Maija lopulta valitsi. Opintoihin pääsyään Maija pitää silkkana ihmeenä, mutta vielä ihmeellisempänä hän pitää valmistumistaan psykologiksi 47-vuotiaana! Onnekseen hän sanoo olevansa ihminen, joka ei etukäteen rakentele erilaisia vaikeusskenaarioita, sillä silloin hänellä ei ehkä olisi ollut rohkeutta lähteä opiskelemaan niinkin vaativaa koulutusta. Perheeltään saamaansa tukea ja kannustusta Maija pitää erityisen tärkeänä onnistumisessaan.

Oppilaitoksissa on nykyisin monenikäisiä opiskelijoita, ja opinpolkuja on entistä helpompaa löytää ja päästä kiinni myös ammattiin valmistavaan koulutukseen.

Valmistumisen jälkeen ensimmäinen työpaikka oli psykologina Huddingenin sairaalan yhteydessä toimivalla oikeuspsykiatrian tutkimusosastolla. Psykologin pääasiallisena työtehtävänä oli oikeuspsykiatrisen tutkimuksen tekeminen ja psykologisen lausunnon antaminen tutkittavasta. Oikeuspsykiatrinen tutkimus, jota Suomessa kutsutaan mielentilatutkimukseksi, tehdään oikeuslaitoksen tutkimukseen määrämälle, vakavaan rikokseen syyllistyneelle henkilölle. Tutkimuksen tarkoituksena on määrittää henkilön teon aikainen syyntakeettomuus ja mahdollinen ajankohtainen hoidontarve. Maijan kertoessa työstään muodostuu kuva hyvin erikoisesta, jopa vaaralliseltakin vaikuttavasta työympäristöstä, mutta itse hän kertoo kuitenkin työnsä olleen mielenkiintoista, ja usein olleen jopa vaikeaa ”muistaa”, että tutkimushuoneessa hänen kanssaan oleva henkilö on syyllistynyt vaikkapa raakaan murhaan tai muuhun väkivallantekoon. Huddingenissa Maija työskenteli noin kymmenen vuotta, kunnes eräänä päivänä Suomesta tuli puhelinsoitto, jossa tiedusteltiin hänen halukkuuttaan tulla tekemään mielentilatutkimuksia Kuopion Niuvanniemen sairaalaan. Seurasi muutto Savoon. Asiakkaiden mielentilatutkimusten lisäksi Maija osallistui hoidossa olevien potilaiden hoitotiimeihin sekä antoi työnohjausta sairaalan henkilökunnalle. Noista työtehtävistään hän jäi eläkkeelle 68-vuotiaana. Hän sanoo pohtineensa usein, ettei hän varmaankaan olisi jaksanut työskennellä kehitysvammaisten parissa näin pitkään.

Ruotsissa asuessaan aktiivinen ja positiivinen Maija osallistui myös Ruotsin suomalaisten järjestötoimintaan, niin paikallis-, piiri- kuin liittotasollakin. Tärkeimpänä paikallistason saavutuksena Maija pitää sitä, että hänen puheenjohtajakautensa aikana kuntaan saatiin suomalaisluokkia. Muutoin hänen ei koskaan kolmen erilaisia urheilulajeja harrastavan pojan äitinä tarvinnut miettiä, mitähän tekisi vapaa-ajallaan.

Omasta mielestään Maija on sopeutunut hyvin suomalaiseen elämäntyyliin. Erityisesti hän nauttii selkeistä vuodenaikojen vaihteluista ja Suonenjoen kaupungin tarjoamista ulkoilumahdollisuuksista ja luontopoluista. Innokkaalle marjastajalle ja sienestäjälle Suonenjoen maastot tarjoavat runsaat saaliit. Talviurheilukin onnistuu loistavasti hyvin kunnossapidetyillä laduilla ja maastopyörälenkeillä. Jopa koirille ja hevosille löytyvät omat ulkoilureitit!

Tervetuloa Maija, ja sinä hyvä lukija, jos satut liikuskelemaan ”näillä huudeilla”, poikkea! ”Hengähä tok, kohta on Suonenjok!”

Suonenjoen Pohjola-Norden kokoustamassa Vanhamäen laavulla 4.11.2020.

Kuva: Maritta Palhokumpu.

Paikallisyhdistyksemme suunnitelmista

Pohjola-Nordenin Suonenjoen paikallisyhdistyksessä olemme nyt viettäneet COVID-19 -hiljaiseloa, kuten niin monet muutkin. Haaveenamme on kuitenkin voida järjestää tänä vuonna tavalla tai toisella ainakin neljä paikallista toimintatapahtumaa, ellemme lisäksi pääse vierailulle jonnekin omaa kylää kauemmas. Pohjoismaista kirjallisuutta pidämme esillä kirjastotoimen kanssa Pohjoismaisella kirjallisuusviikolla, kesän mittaan järjestämme Mölkkykisan, syksymmällä valmistamme ”Tanskalaisia voileipiä” ja joulukuussa juhlistamme Luciaa. Ulkoilma on poikaa! Liikutaan luonnossa. Kokouksiakin voimme järjestää, mutta lähinnä luontoäidin helmassa, kuten kuvassa laavulla. (Sinitakkinen Maija pylvään vierellä takarivissä.) •