Keski-Suomen kirkot by Kirjakaari

Valokuvat, graafinen suunnittelu ja taitto

JUSSI JÄPPINEN Teksti

HELI-MAIJA VOUTILAINEN

Summary (p. 19): Churches of Central Finland

TONY MELVILLE Painopaikka

SAARIJÄRVEN OFFSET 2016

JUSSI JÄPPINEN, HELI-MAIJA VOUTILAINEN

Kirja on päivitetty laitos vuonna 2002 ilmestyneestä tekijöiden samannimisestä kirjasta Kustantaja

KIRJAKAARI OY Jyväskylä

ISBN 978-952-7187-04-3

Edellisellä sivulla Pihlajaveden vanhan kirkon vaivaisukko, yllä Petäjäveden vanhan kirkon kellotapulin sisäkaton koriste ”taivaspyörylä” ja viereisellä sivulla Uuraisten ensimmäisen kirkon virsitaulu.

Sisällys

KIRKKO KESKISUSOMALAISESSA MAISEMASSA Kristinusko leviää pohjan perälle Kansanrakentajia ja nimekkäitä arkkitehtejä Yhteinen kirkkosali

5 5 9 17

CHURHES OF CENTRAL FINLAND 19 KESKI-SUOMEN KIRKOT

Hankasalmi • Keski-Suomen suurin puukirkko Joutsa Joutsa • Kirkon malli Joutsaan Kiikasta Leivonmäki • Tuhkasta noussut Luhanka • Soiva kesäkirkko Jyväskylä Kaupunginkirkko • Kirkko keskellä kylää Taulumäki • Naisen käden jälki Korpilahti • Päijänteen majakka Säynätsalo • Tehtaan lahja Taajama- ja lähiökirkot Vaajakoski Tikkakoski Lohikoski Halssila Kortepohja Palokka Luonnon helmassa

22 24 26 28 32 36 40 44 48 48 49 50 51 52 53 54

Huhtasuo • Kaupunki kaupungissa Keltinmäki • Kirkko kuin koru Kuokkala • Nuorin kunnioittaa rakennusperintöä Jämsä Jämsä • Kirkkoaarteet keskiajalta Jämsänkoski • Mallia Keuruulta Koskenpää • Rukoushuoneesta kasvoi pieni kirkko Kuorevesi • Uhrikirkko järven rannalla Karstula • Maailman suurimman seuraaja Keuruu Vanha kirkko • Kuvakirkko Uusi kirkko • Iso kirkko vanhan naapuriin Haapamäki • Rautatieyhdyskunnan pyhättö Pihlajavesi, vanha kirkko • Herran huone erämaassa Pihlajavesi, uusi kirkko • Malliksi muille Kinnula • Loppu vaarallisille kirkkomatkoille Konnevesi • Maakunnan ainoa graniittikirkko Kuhmoinen • Mikko-Ukko Kyyjärvi • Kerjuukirkko Laukaa Laukaa • Carl Ludvig Engelin luomus Lievestuore • Monen toiminnan kyläkirkko Multia • Muutettu Lovisa Charlottan kirkko Muurame • Alvar Aallon esikoinen Petäjävesi Vanha kirkko • Osa maailmanperintöä Uusi kirkko • Uusi salmen toiselle rannalle

56 58 60 66 70 72 74 78 80 86 89 90 92 94 96 98 100 102 105 106 108 112 116

Pihtipudas Pihtipudas • Pisimpään yhtämittaisessa käytössä Muurasjärvi • Maakunnan pohjoisin kirkko Saarijärvi Saarijärvi • Emäpitäjän mahtikirkko Kannonkoski • Funktionalismin helmi Kivijärvi • ”Kivijärven kirkkosota” Pylkönmäki • Monen suunnittelijan kädenjälkiä Toivakka • Kuvat kirkon katossa hämmästyttävät Uurainen • Kansallisromanttisia piirteitä 1900-luvun alusta Viitasaari • Saaresta saareen Äänekoski Äänekoski • Tiilikirkko palaneen tilalle Konginkangas • Arkkitehti muokkaaa kansanrakentajien luomusta Sumiainen • Pikku Pantheon Suolahti • Kauppalan kirkko Hietama • Viime vuosituhannen viimeinen Kristuksen ylösnousemuksen kirkko Tsasounat Keski-Suomessa Pyhän Olavin kirkko

HENKILÖHAKEMISTO LÄHTEET

118 121 122 126 130 134 136 140 142 146 148 150 152 154 156 159 160

162 165

KIRKKO KESKISUOMALAISESSA MAISEMASSA Kristinusko leviää pohjan perälle

K Laukaan toisen kirkon valmistuttua vuonna 1685 Hartikan kirkoksi kutsuttu ensimmäinen kirkko jäi autioksi. Siitä tuli 1800-luvun kuluessa oman aikansa matkailunähtävyys, jonka historiallinen arvo ymmärrettiin. Keski-Suomi -lehdessä 23. kesäkuuta 1877 toivotaan, että edes jokin kappale tästä ”jätteestä” päätyisi ”kansallismuseolle säilytettäväksi”. Kirkosta jäljellä oleva kuuden hirren nurkkasalvos on vanhin Keski-Suomen alueella säilynyt rakennusmuistomerkki. Kansallismuseon kokoelmiin kuuluvaa, Hartikan kirkkomaalta löytynyttä harjaristiä ja tuuliviiriä säilytetään Laukaan kirkkomuseossa.

eski-Suomen maakunnan alueelle on pystytetty lähes 90 kirkkoa runsaan viidensadan vuoden kuluessa, 1400-luvulta 2010-luvun puoliväliin mennessä. Vielä keskiajalla nykyinen Keski-Suomi oli harvaan asuttua takamaata, Pohjan perää, jonne hämäläiset ja satakuntalaiset eränkävijät ulottivat pyynti- ja kaskenviljelyretkensä. Kiinteän asutuksen levitessä myös uusi uskonto, kristinusko, juurtui 1200-luvulta alkaen pohjoishämäläisille seuduille. Hallinnollisesti ensimmäiset pysyvästi asutetut alueet Kuhmoisissa, Joutsassa ja Luhangassa kuuluivat Hollolan kihlakuntaan. Asukasmäärältään hieman suurempi Jämsä itsenäistyi hallintopitäjäksi 1410-luvulla ja omaksi, Sysmästä erotetuksi seurakunnaksi viimeistään 1400-luvun puolivälissä. Katolisen ajan ainoa kirkko Keski-Suomessa pystytettiinkin juuri Jämsään. Professori Seppo Suvannon mukaan Pyhälle Laurentiukselle pyhitetty puukirkko rakennettiin näkyvälle töyräälle lähelle Jämsänjoen rantaa. Vauraampien hämäläisseutujen kivikirkkoja huomattavasti vaatimattomampaan pyhäkköön hankittiin katoliseen

kirkkoon tärkeänä osana kuuluvia ja seurakunnan varoja kysyneitä pyhimysveistoksia sekä alttarikaappi. Västeråsin valtiopäiviltä vuonna 1527 käynnistynyt uskonpuhdistus ja kuningas Kustaa Vaasan erämaiden asuttamispolitiikka muuttivat myös Keski-Suomen kirkollisia oloja. Savolaiset uudisasukkaat raivasivat kaskimaita ja asettuivat pysyvästi asumaan entisille eräsijoille, etenkin pohjoiseen Keski-Suomeen. Väkimäärän kasvu synnytti 1500ja 1600-luvun vaihteessa neljä uutta seurakuntaa: Laukaa itsenäistyi Rautalammin emäseurakunnasta vuonna 1593 ja Viitasaari vuonna 1635, Keuruu irrottautui Ruovedestä vuonna 1628 ja Saarijärvi itsenäistyi Laukaasta vuonna 1639. Vaikka uusien kirkkojen pystyttäminen rasitti taloudellisesti seurakuntalaisia, omat pyhätöt toivat kaivattua helpotusta pitkiin kirkkomatkoihin. Kaikissa neljässä uudessa seurakunnassa kirkon paikaksi valittiin sopiva kumpare tai harjanne tärkeän vesireitin varrelta. Näin eri puolilta pitäjää oli mahdollisimman vaivatonta saapua kirkkoon niin kesä- kuin talvikelilläkin. Kirkot olivat pieniä. Esimerkiksi Laukaaseen rakennettiin vuoden 1593 tienoilla 12,5 metriä pitkä ja 9,5 metriä leveä kirkko. Sen alttaripäädyn

Lähes kaikki keskisuomalaiset kirkonkylät ja suurimmat taajamat ovat sijoittuneet luonnollisten kulkureittien, vesistöjen tuntumaan. Kuvassa 250-vuotisjuhliaan vuonna 2014 viettänyt Petäjäveden vanha kirkko.

Tuolloin rakennetuista kirkoista on edelleen pystyssä ja käytössä vuonna 1783 valmistunut Pihtiputaan kirkko ja kaksi vuotta myöhemmin käyttöön otettu Kuhmoisten kirkko. Vielä 1800-luvun puolivälissä perustettiin uusia kappeleita, ja niin myös Multia, Pihlajavesi, Leivonmäki, Uurainen, Sumiainen ja Konginkangas saivat omat kirkkonsa. Pihlajavetisille kirkko oli kuitenkin jo toinen, sillä saarnahuoneeksi 1780-luvun alussa pystytetty rakennus alttareineen, saarnastuoleineen ja kelloineen havaittiin Turun tuomiokapitulissa pian rakennuksen valmistumisen jälkeen ilman lupaa pystytetyksi, oikeaksi kirkoksi. Kirkkojen rakentaminen rasitti myös viiden emäseurakunnan väkeä. Korjauksista huolimatta vanhat kirkot eivät pysyneet kunnossa, ja kun seurakuntien väkilukukin kasvoi tasaisesti, oltiin aika ajoin uuden kirkon rakentamisen

edessä. Vuonna 1759 valmistui Keuruulle jo kolmas kirkko – Keski-Suomen vanhin edelleen pystyssä oleva kirkko. Jämsän kolmas kirkko rakennettiin 1820-luvun puolivälissä ja Laukaan kolmannen, tulipalossa tuhoutuneen kirkon tilalle saatiin uusi, arkkitehti C.L. Engelin suunnittelema kirkko vuonna 1834. Saarijärvellä uuden kirkon rakentaminen oli vuorossa 1840-luvulla ja Viitasaaren neljäs kirkko valmistui vuonna 1878. Vuosisadan jälkipuolella monet kappelit itsenäistyivät omiksi seurakunnikseen. Keski-Suomen ensimmäinen tiilestä muurattu kirkko valmistui Jyväskylään vuonna 1880. Reilu vuosikymmen myöhemmin jyhkeä, uusgoottilainen tiilikirkko nousi myös Keuruun kirkonkylän Kippavuorelle. Puukirkkojen kausi alkoi auttamattomasti olla ohi. Viimeiset suuret keskisuomalaiset puukirkot suunnitteli jyväskyläläinen

Kansanrakentajia ja nimekkäitä arkkitehtejä RISTIKIRKKO JUURTUI KESKI-SUOMEEN Katolisen keskiajan päättyminen ja uskonpuhdistus eivät juurikaan muuttaneet kirkkojen ulkoasua. Keski-Suomen alueelle 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alkupuolella perustettuihin uusiin seurakuntiin pystytettiin Laukaan ensimmäisen kirkon tapaan pieniä, suorakaiteen muotoisia kirkkoja, jossa oli jyrkkä katto. Rakennustarpeet saatiin paikan päältä. Professori Lars Petterssonin mukaan kirkkojen rakentajat olivat taitavia talonpoikaisia mestareita, kansanrakentajia, jotka omaksuivat kirkon muodon ja rakenteelliset ratkaisut aiemmin pystytetyistä kirkoista. Hartikan kirkon säilyneen nurkkasalvoksen perusteella Pettersson on arvellut kirkonrakentajan tulleen Laukaaseen etelästä, sillä samantapaisia salvoksia käytettiin Päijänteen seudulla vielä reilu sata vuotta myöhemmin, 1700-luvulla rakennetuissa, edelleenkin pystyssä olevissa kirkoissa. Ruotsista levisi 1600-luvun jälkipuolella Suomeen uusi kirkkotyyppi. Keskiajalta periytyvien pitkäkirkkojen tilalla alettiin suosia ristikirkkoja. Niiden malli saatiin Pohjolaan italialaisista renessanssikirkoista sekä Ranskaan ja Hollantiin pystytetyistä keskeiskirkoista. Yksi tärkeä Suomen varhaisten ristikirkkojen esikuva oli Ruotsin valtakunnanarkkitehdiksi nimitetyn Jean de la Valléen Tukholmaan suunnittelema Pyhän Katariinan kirkko. Ristikirkon saavuttama suosio oli ymmärrettävä – kirkon ristisakaroiden penkeissä istuneet seurakuntalaiset olivat lähempänä saarnastuolista sanaa julistavaa pappia kuin vanhan mallisessa pitkässä kirkkosalissa. Kirkon rakentamisen vaativimmat hirsityöt annettiin seurakunnan palkkaamille timmermanneille eli nurkkamiehille, sillä omine työkaluineen päivätöihin tulleiden seurakuntalaisten puun veistotaidot saattoivat kovastikin vaihdella.

KIRKKOTYYPPEJÄ

Sisäviisteinen ristikirkko

Päätytornillinen pitkäkirkko

Sumiainen

Keuruu

Päätytornillinen pitkäkirkko

Vapaa muoto

Ilmakuvat Hannu Vallas

Tasavartinen ristikirkko

Petäjävesi

Kirkkorakennuksissa on kolme päätyyppiä: ristikirkko, pitkäkirkko ja vapaamuotoinen kirkko. Jokaisesta tyypistä esiintyy kuitenkin useita muunnoksia. Niinpä Suomen kirkkoja tutkinut Carolus Lindberg löysi 1930-luvulla maamme silloisista kirkoista peräti 38 erilaista rakennustyyppiä. Ensimmäiset

ristikirkot rakennettiin Keski-Suomeen jo 1600-luvun jälkipuolella. Ristikirkon sisäkulmat viistettiin, kun väkimäärä kasvoi ja kirkkosaliin tarvittiin lisätilaa. Päätytornillinen pitkäkirkko syrjäytti ristikirkon vähitellen 1800-luvun puolivälistä lähtien. Seuraavan vuosisadan alkupuolella pitkäkirkko

Aluksi uutuus omaksuttiin Suomen rannikkoseuduille, mutta vähitellen se saavutti myös sisämaan. Keski-Suomen ensimmäinen ristikirkko valmistui pieneen Kuhmoisten kappeliseurakuntaan vuonna 1682. Sen pystytti padasjokelainen Petter Lohman. Kirkkoon mahtui 250 seurakuntalaista. Seuraavaksi rakennettiin ristikirkko Jämsään ja heti perään Laukaaseen. Vuonna 1685 valmistuneen Laukaan

Pylkönmäki

Äänekoski

muuttui pelkistetymmäksi, mutta usein sen kylkeen rakennettiin uudenlainen tila, seurakuntasali. Vähitellen 1960-luvulta lähtien kirkkojen perinteinen pohjakaava murtui. Samalla tapulit ja kellotornit muuttuivat avonaisiksi kellotelineiksi.

toisen kirkon, kuten myös Jämsän kirkon pystyttäjäksi on arveltu samaista kirkonrakentaja Lohmania. Mutta Laukaan kirkkotyömaan johtajana on saattanut Lars Petterssonin mukaan olla myös asikkalalainen David Juhananpoika, jonka tiedetään rakentaneen kirkot kotipaikkansa lisäksi myös Hartolaan ja Iittiin.

Kansallisarkisto

Kirkon paikaksi valittiin useimmiten kylän näkyvin mäki, jolta puut kaadettiin rakennustarpeiksi. Paljaalta mäeltä kirkko näkyi hyvin ja kellojen ääni kantautui kilometrien päähän. Suomen intendentinkonttorin arkkitehtien Charles Bassin ja A.W. Arppen 1820-luvulla suunnittelema Korpilahden ristikirkko on hyvä esimerkki tällaisesta sijainnista. Arkkitehti Alfred Cavénin piirtämää (leikkauspiirustus alla) ja vuonna 1886 valmistunutta kellotapulia maalataan parhaillaan oheisessa valokuvassa.

VALVOJAT TUKHOLMASSA Keski-Suomeen 1700-luvulla tehtyjen ristikirkkojen rakentajat olivat usein myös niiden suunnittelijoita. Rakentamista valvoi koko Ruotsin valtakunnan alueella Tukholmaan perustettu yli-intendentinvirasto. Vuosisadan puolivälistä lähtien julkisten rakennusten rakentamiseen liittyneitä määräyksiä tiukennettiin aika-ajoin. Vuoden 1752 kuninkaallisessa kirjeessä yli-intendentinvirasto sai oikeuden tarkastaa kaikkien julkisilla varoilla pystytettävien rakennusten, myös kirkkojen piirustukset ja kustannuslaskelmat. Koska kirkkoja rakennettiin usein lahja- ja kolehtirahoilla, määrättiin vuonna 1759, että myös näihin rakennushankkeisiin liittyvät suunnitelmat ja kustannusarviot oli hyväksytettävä Tukholmassa. Lisäksi tulevan kirkon paikka piti tarkastaa ennen rakennusluvan myöntämistä. Samalla kiellettiin puisten kellotapulien pystyttäminen. Kivinen kellotorni kehotettiin rakentamaan kirkon länsipäätyyn. Vuonna 1776 annetussa kuninkaallisessa määräyksessä valvontaa tiukennettiin entisestään. Enää ei riittänyt, että rakennussuunnitelmat kustannusarvioineen käytettiin yliintendentinvirastossa, vaan rakennuslupaan vaadittiin kuninkaan allekirjoitus. Kirkon piirustukset ja kustannuslaskelma oli teetettävä kokeneella rakennusmestarilla. Jos sellaista ei ollut tiedossa, oli mahdollisuus saada valmiit suunnitelmat yli-intendentinvirastosta. Tällaisilla rakennettiin muun muassa Joutsan kirkko. Vuonna 1776 puun käyttö kirkkojen rakennusmateriaalina kiellettiin kokonaan. Syynä olivat tulipalot ja pelko metsävarojen ehtymisestä. Sitä paitsi kivirakennuksia pidettiin arvokkaamman näköisinä kuin puisia. Suomen puolella uudella määräyksellä ei ollut kovin suurta merkitystä, sillä puunkäytölle myönnettiin poikkeuslupia. Niinpä köyhyyteen ja sopivan kiviaineksen tai saven puuttumiseen vedoten keskisuomalaiset pystyttivät kirkkonsa edelleen puusta reilun sadan vuoden ajan ennen ensimmäistä tiilikirkkoa.

Keski-Suomen museo

Hirsirakentamisen perinne oli vankka, ja tämä rakennustekniikka sopi erityisen hyvin juuri ristikirkkoihin. Tukkipuiden loppumista ei juuri pohdittu, kun isännät toimittivat omista metsistään rakennustarpeita kirkonmäelle. ARKKITEHDIT SUUNNITTELIJOIKSI Kun Suomesta vuonna 1809 tuli Venäjän autonominen suuriruhtinaskunta, luotiin maalle oma rakennushallinto. Tukholman yli-intendentinviraston suunnittelu- ja valvontatehtävät peri vuonna 1810 toimintansa aloittanut Suomen intendentinkonttori. Sen ensimmäiseksi johtajaksi palkattiin vuosisadan vaihteessa Ruotsista Suomeen siirtynyt, italialaissyntyinen arkkitehti Charles Bassi (1772– 1840). Ruotsinvallanaikaiset rakennusmääräykset säilyivät voimassa. Intendentinkonttorin päätehtävänä oli laatia piirustuksia sekä kustannus- ja materiaalilaskelmia. Erityisesti kirkkojen rakentaminen työllisti virastoa. Bassilla oli apunaan kaksi konduktööriä, arkkitehti Anton Wilhelm Arppe (1789–1862) ja vuodesta 1822 lähtien nuori Anders Fredrik Granstedt (1800–1849). Aluksi intendentinkonttori noudatti vanhaa käytäntöä, jonka mukaan kirkkosuunnitelmat tehtiin seurakunnista

tulleiden piirustusten ja toivomusten mukaisesti. Kirkonrakentajien laatimiin ristikirkon piirustuksiin lisättiin muodinmukaisia klassisia yksityiskohtia ja koristeaiheita. Alkuvaiheessa tarkkoja rakennepiirustuksia ei juuri suunnitelmissa ollut, vaan niiden toteuttamisessa luotettiin rakennusmestareiden ammattitaitoon. Rakennusluvan myönsi keisarin puolesta senaatin talousosasto. Intendentinkonttorin johtajanvaihdos vuonna 1824 vaikutti myös kirkkoarkkitehtuuriin. Arkkitehti Carl Ludvig Engel (1778–1840) tarttui tarmolla uuteen työhönsä. Hänen tavoitteenaan oli saada maahan parempaa arkkitehtuuria, kasvattaa hyvää makua ja tarjota käsityöläisille enemmän tietoa. Engel välittikin pietarilaisen empiren klassiset piirteet Suomeen. Edelleen suositun kirkkotyypin, ristikirkon, keskitilaa eli ristikeskusta alettiin Engelin aikana yhä voimakkaammin korostaa. Kirkkoihin tehtiin suuria keskuskupoleita ja kupolin päälle lyhtytorneja. Kirkkosaliin tuli lisätilaa, kun ristisakaroiden sisäkulmat viistettiin. Keski-Suomessa Engelin kausi näkyy parhaiten Laukaan ja Saarijärven kirkoissa. Klassisten piirteiden lisäksi Laukaan kirkon ulkoasuun Engel poimi goottilaisia suippokaariaiheita. Gotiikkaan arkkitehti oli tutustunut suunnitellessaan Turun palon jälkeen Turun tuomiokirkon restaurointia 1820ja 1830-luvun taitteessa, juuri ennen Laukaan kirkon rakentamista. Vaikka Engelin kaudella suunniteltiin myös pitkäkirkkoja, suosivat keskisuomalaiset edelleen puisia ristikirkkoja. Seuraavan intendentin kaudella pitkäkirkot kuitenkin viimein syrjäyttävät parisataa vuotta suosikkina olleen kirkkotyypin. Engelin kuoleman jälkeen intendentiksi valittu saksalainen Ernst Bernhard Lohrmann (1803–1870) oli ennen kaikkea hallintomies. Hän oli tyytymätön vallitsevaan tilanteeseen – virasto suunnitteli kirkkoja, mutta niiden rakentamisesta vastanneet, intendentin mielestä omapäiset ja huolimattomat kansanrakentajat eivät aina noudattaneet

laadittuja piirustuksia. Siksi Lohrmannin ehdotuksesta vuonna 1848 Suomeen luotiin lääninarkkitehtijärjestelmä, joka tiesi valvonnan tiukkenemista ja muutosta perinteiseen kirkkorakentamiseen. KIRKONRAKENTAJIA Keitä olivat nämä Keski-Suomeen 1700-luvun jälkipuolella ja 1800-luvulla kirkkoja pystyttäneet kansanmiehet, kirkonrakentajat, jotka piirsivät kirkot, laskivat rakennustarpeiden menekin, tekivät kustannusarvion ja johtivat rakennustöitä? Vanhimman pystyssä olevan keskisuomalaisen kirkon, Keuruun vanhan, päätytornillisen kirkon rakensi alahärmäläinen Antti Hakola (1709–1778). Samaan aikaan Keuruun kirkon rakentamisen kanssa Hakolalla oli toinen kirkkotyömaa Evijärvellä, joten mestari ei ennättänyt olla koko aikaa yhdessä paikassa työtä valvomassa. Tapana oli, että paikkakunnan taitavimmat kirvesmiehet palkattiin vaativimpiin töihin salvomaan nurkkia ja tekemään kattorakenteita. Muut pitäjäläiset osallistuivat kirkonrakennusurakkaan tekemällä vuorollaan päivätöitä heidän ohjauksessaan. Eräjärveläiset kirkonrakentajat Matti Åkerblom (1740– 1819) ja hänen sisarenpoikansa Matti Åkergren (1752– 1839) liikkuivat sekä yhdessä että erikseen sisä-Suomen alueella. Åkerblom rakensi Kuoreveden, Pihlajaveden ja Kuhmoisten kirkot ja Åkergren pystytti Kuhmoisten kellotapulin ja Multian kirkon. Kumpikin oli myös taitava puuseppä. Åkerblom veisti muun muassa Keuruun ja Kuoreveden kirkon alttarilaitteen ja Åkergren saarnastuolin Keuruulle ja rakentamaansa Multian kirkkoon. Åkergrenin oppipoika Heikki Salo (1778–1853) puolestaan pystytti Joutsan kirkon. Usein rakentamisen taito kulki suvussa polvelta toiselle. Ensimmäinen tunnettu keskisuomalainen kirkonrakentajasuku oli Leppästen suku. Vesangassa asunut Jaakko

Kirkonrakentaja Heikki Kuorikosken johtamalla Laukaan kirkon rakennustyömaalla käytetty naula löytyi kirkon korjausten yhteydessä kesällä 2002. Heikki Kuorikoski suunnitteli myös kirkon koristeellisen kellotapulin, joka valmistui vuonna 1823.

Klemetinpoika Leppänen oli Laukaan pitäjännikkari. Hän liikkui kirkkojen korjaustyömailla Laukaassa, Jämsässä ja Korpilahdella. Leppäsen vaativin tehtävä oli kuitenkin Petäjäveden kappelikirkon rakentaminen vuosina 1763– 1765. Hänen poikansa Jaakko pystytti Petäjäveden vanhaa kirkkoa muistuttavan Jyväskylän kappelikirkon ja kellotapulin 1770-luvun puolivälissä. Kolmannen polven rakennusmestari oli puolestaan Eerik Jaakonpoika Leppänen (1776–1856), keskisuomalaisen tapulityypin luoja. Suomen kuuluisin kirkonrakentajasuku on kaustislainen Kuorikoskien suku, josta tunnetaan rakentajia neljässä polvessa 1700-luvulta 1900-luvun alkuun. Vanhin Keski-Suomen alueella liikkunut Kuorikoski oli Heikki Matinpoika (1772–1847), joka oli oppinut taitonsa kulkemalla nuoresta pojasta lähtien isänsä mukana rakennustyömailla. Todennäköisesti hän oli ollut myös tunnettujen kirkonrakentajaveljesten Jacob ja Karl Rijfin opissa. Laukaan kahdeksankulmaisen tapulin vuonna 1823 piirtänyt ja rakentanut Heikki Kuorikoski johti kymmenen vuotta myöhemmin Laukaassa myös arkkitehti Engelin suunnitteleman kirkon rakennustöitä. Oman ammattinsa Kuorikoski opetti viidelle pojalleen. Heistä vanhin, Jaakko Kuorikoski (1807–1880), oli isänsä mukana 15-vuotiaana rakentamassa Laukaan kellotapulia ja pystytti seuraavana vuonna täysin itsenäisesti Kivijärven tapulin. Myöhemmin Jaakko Kuorikoski oli pystyttämässä useita keskisuomalaisia kirkkoja ja tapuleja, muun muassa Saarijärvellä, Konginkankaalla, Leivonmäellä, Kivijärvellä ja Petäjävedellä. Jaakon pojista Lauri Heikki (1830–1906) rakensi tapulit Saarijärvelle ja Konginkankaalle sekä osallistui useamman kirkon ja tapulin korjaamiseen. Nuoremmat veljet Juho Jaakko (1841–1918) ja Erkki Kustaa (s. 1844) kulkivat isänsä ja isonveljensä mukana kirkonrakennustyömailla. Vuonna 1882 Juho Jaakko Kuorikoski johti arkkitehti Alfred Cavénin suunnitteleman Uuraisten tapulin

rakentamista apumiehenään veljensä Erkki. Poikien serkku Gustaf Erkinpoika Kuorikoski (1849–1889) sitä vastoin oli kolme vuotta myöhemmin pystyttämässä Cavénin Korpilahdelle suunnittelemaa uusgoottilaista kellotapulia. Lukuisia kirkkoja ja tapuleita rakentaneilla Kuorikoskilla oli usein oma noin 10 miehen rakennusporukka mukanaan työmailla. Keskisuomalaisissakin seurakunnissa Kuorikoskien maine tunnettiin ja heihin luotettiin. Hankauksiin rakentajat sitä vastoin joutuivat toisinaan intendentinkonttorin kanssa. Näin kävi muun muassa Jaakko Kuorikoskelle Karstulan kirkkoa rakennettaessa ja Lauri Heikille Pihlajaveden kirkkotyömaalla. Aiemmin itsenäisesti työskennelleistä kansanrakentajista oli tullut arkkitehtien suunnitelmien teknisiä toteuttajia. YLEISTEN RAKENNUSTEN YLIHALLITUKSEN AIKA Vuonna 1865 intendentti Lohrmannin kauden päättyessä julkisen rakentamisen valvontaa tiukennettiin jälleen. Asioita alkoi hoitaa Yleisten rakennusten ylihallitus, joka määräsi kunkin läänin alueella virkamiehen, yleensä lääninarkkitehdin, seuraamaan vireillä olleita kirkonrakennushankkeita. Jotta kalliiksi koituvia virheitä ei päässyt syntymään, piti erityisen tarkasti tutkia tulevan kirkon perustukset. Katselmus tehtiin myös siinä vaiheessa, kun kirkko oli vesikatossa. Vasta sen jälkeen oli lupa aloittaa sisustustyöt. Jos lopputarkastuksessa havaittiin laiminlyöntejä, saattoi kirkon vihkiäispäivä siirtyä. Keski-Suomen väkimäärä kasvoi ripeästi 1800-luvun loppua kohden. Sadantuhannen asukkaan raja ylittyi jo 1870-luvun puolivälissä. Useat kappeliseurakunnat itsenäistyivät, ja suurin syy vuosisadan loppupuolen ”kirkonrakennusvimmaan” olikin juuri väestön kasvu, ei niinkään kirkkojen huonokuntoisuus. Tarvittiin uudet isommat kirkot ahtaiksi käyneiden tilalle. Kirkot rakennettiin, kahta tiilikirkkoa lukuun ottamatta, erikoisluvalla edelleen puusta.

Muutamat seurakunnat halusivat kirkostaan yhä ristikirkon mallisen. Kirkkotyyppi oli käytössä hyväksi koettu, mutta ennen kaikkea muodon valintaan vaikutti se, että vanhan ristikirkon hirret haluttiin hyödyntää uuden rakennustarpeiksi. Näin tehtiin muun muassa Viitasaarella 1870-luvulla, Sumiaisissa seuraavalla vuosikymmenellä ja vielä 1900-luvun alussa Uuraisilla. Ristikirkkojen rinnalla rakennettiin Keski-Suomeen myös nimekkäiden arkkitehtien, kuten Ludvig Isak Lindqvistin (1827–1894), Theodor Granstedtin (1842–1927) ja Josef Stenbäckin (1854–1929) suunnittelemia pitkäkirkkoja. Itseoppineen kirkonrakentajan sijasta rakennusurakan sai yhä useammin kouluja käynyt rakennusmestari. Vuosisadan lopun uuden tyylin mukaisia romaanisia ja goottilaisia koristeaiheita oli arkkitehdeille tarjolla muun muassa saksalaisissa mallikirjoissa. Uusgotiikan katsottiin tukipilareineen, korkeine kirkkotiloineen ja päätytorneineen sopivan niin puisiin kuin tiilestä muurattuihin kirkkorakennuksiinkin. Suomalaista tyyliä sitä vastoin etsi jyväskyläläinen arkkitehti Yrjö Blomstedt (1871–1912), joka suunnitteli uudelleen rakennetun Uuraisten kirkon ulkoasun ja koristeelliset yksityiskohdat. Vuonna 1908 valmistuneessa Äänekosken kirkossa arkkitehti meni vielä pidemmälle. Viimeisen Keski-Suomeen rakennetun perinteisen puukirkon suorakaiteen muotoinen pohjakaava, jyrkkä satulakatto ja seiniä kannattavat tukipilarit toivat mieleen keskiaikaiset kivikirkot. Näkötornimainen, korkea kellotapuli pystytettiin kirkon viereen, rakennuksen toiselle pitkälle sivulle. Kaksilaivaisen kirkon yksityiskohdat, kuten listoitukset ja vaihtelevan muotoiset ja kokoiset ikkuna-aukot rikkoivat harkitusti symmetriaa. Keski-Suomessa ainutlaatuinen kansallisromanttinen puukirkko vaurioitui pahoin tulipalossa vuonna 1968 ja purettiin pari vuotta myöhemmin.

Jyväskylän maakunta-arkisto

Intendentinkonttorin perustamisesta, vuodesta 1810 lähtien kirkkojen rakennuspiirustukset tehtiin Suomessa. Koulutettujen arkkitehtien laatimat suunnitelmat olivat jo sellaisinaan taideteoksia. Kuvassa arkkitehti Yrjö Blomstedtin Äänekosken kirkon laveerattu piirustus vuodelta 1903.

Monissa kirkonkylissä uudempi taajamarakentaminen on ulottunut lähes kiinni kirkkotarhaan. Sen sijaan korkeille paikoille pystytettyjen kirkkojen ympäristö on paremmin säilyttänyt alkuperäisen luonteensa. Arkkitehti Alvar Aallolle keskisuomalainen maisema toscanalaisine piirteineen oli yksi kirkon suunnittelun lähtökohdista. Näin oli myös Muuramessa.

PERINNE MURTUU Puukirkkokauden päätyttyä 1900-luvun alussa tuli kirkkorakentamiseen Keski-Suomessa lähes parinkymmenen vuoden tauko. Sota-aikana ja itsenäisyyden alkuvaiheissa ei kirkkoja pystytetty. Rakentaminen vilkastui kuitenkin 1920-luvulla, kun uusia kuntia ja seurakuntia perustettiin. Myös kirkkoarkkitehtuurissa puhalsivat jo uudet tuulet. Nimekkäät arkkitehdit suunnittelivat edelleen päätytornillisia pitkäkirkkoja, mutta kivi rakennusmateriaalina tarjosi uudenlaisia rakenteellisia mahdollisuuksia. Ensimmäisenä valmistui Ilmari Launiksen (1881–1955) suunnittelema jyhkeä graniittikirkko Konnevedelle. Myös kahden muun nuoren kunnan, Säynätsalon ja Muuramen, itsenäistyneet seurakunnat saivat omat kirkkonsa. Tehtaan lahjoittaman Säynätsalon kirkon seurakuntasaleineen suunnitteli professori Armas Lindgren (1874–1929). Kirkosta tuli ajan tavan mukaan kokonaistaideteos, jossa eri taiteilijoiden tekemät taideteokset, seinämaalaukset, lasimaalaukset ja veistokset, ovat osa tarkoin harkittua kokonaisuutta. Muuramen vuonna 1929 valmistunut kirkko on taasen nuoren Alvar Aallon (1898–1976) ensimmäinen toteutunut kirkkosuunnitelma. 1920-luvun klassismin monimuotoisuutta kuvastavat myös palaneiden kirkkojen tilalle pystytetyt arkkitehti Kauno S. Kallion (1877–1966) suunnittelema Jämsän kirkko ja arkkitehti Elsi Borgin (1893–1958) Jyväskylän maaseurakunnan kirkko.

Seuraavalla vuosikymmenellä Keski-Suomessa valmistui vain kaksi kirkkoa. Selvä tyylimurros oli jälleen tapahtumassa. Kun Wäinö Gustaf Palmqvistin (1882–1964) suunnittelema Jämsänkosken kirkko jatkoi edellisen vuosikymmenen hieman vanhoillista perinnettä, on uusi aika nähtävissä Pauli E. Blomstedtin (1900–1935), arkkitehti Yrjö Blomstedtin pojan, Kannonkosken nuorelle seurakunnalle suunnittelemassa kirkossa. Vuonna 1938 valmistunut rakennus on yksi harvoja funktionalistisia kirkkoja Suomessa. Sota-aikana pystytettiin Keski-Suomeen ainoastaan Suolahden kirkko. Rakentaminen elpyi 1950-luvulla, jolloin tehtiin jyrkkäkattoisia kirkkoja muun muassa Haapamäelle, Kyyjärvelle ja Jyväskylän maalaiskunnan Tikkakoskelle. Jo keskiajalta tutusta kattomuodosta tuli jälleen kirkkoarkkitehtuurin keskeinen elementti. Lähes poikkeuksetta uuden kirkon yhteyteen tehtiin myös seurakuntasali ja kerhotiloja. Keski-Suomessakin suosittiin edelleen perinteisiä ja hieman pelkistettyjä muotoja, kunnes Alvar Aallon vuonna 1958 Imatralle valmistunut Vuoksenniskan kirkko veistoksellisuudellaan rikkoi vanhat kirkkorakennuksen linjat. Uusi vapaampi, ekspressiivinen suuntaus alkoi näkyä jo 1960-luvulla paikallisten arkkitehtien jyväskyläläislähiöihin, Lohikoskelle ja Halssilaan, suunnittelemissa kirkoissa. Seuraavalla vuosikymmenellä kirkoista, seurakuntien monitoimitaloista, tehtiin yhä selvemmin oman ympäristönsä olemassa olevaan rakennuskantaan lähes

huomaamattomasti sovitettuja rakennuksia. Jyväskylän Kortepohjan, Jyväskylän maalaiskunnan Palokan tai Äänekosken uuden kirkon arkkitehtuuri ei juuri poikennut samanaikaisista kirjasto-, koulu- tai uimahallirakennuksista. Viime vuosisadan lopun postmoderni arkkitehtuuri alkoi kuitenkin muiden julkisten rakennusten ohella nostaa myös kirkkorakennuksen jälleen esiin. Palattiin vuosisatoja vanhaan “kirkko keskellä kylää” -ajatteluun. Niinpä Keski-Suomen 1900-luvun lopun kolme viimeisintä kirkkorakennusta, Jari Kuorelahden Huhtasuon kirkko ja Olavi Norosen Keltinmäen kirkko Jyväskylässä sekä Timo Suomalaisen Hietaman kirkko Äänekoskella erottuvat jälleen

monumentteina selvästi ympäristöstään. Näkyvällä paikalla liikekeskuksen vieressä sijaitsee myös Keski-Suomen nuorin kirkko, Jyväskylään vuonna 2010 valmistunut Kuokkalan kirkko. 2000-luvulla moni seurakunta on joutunut miettimään kiinteistökustannuksiaan. Useammasta korjausikään tulleesta kirkosta ja kirkkosalin sisältävästä seurakuntakeskuksesta on esimerkiksi Jyväskylän seurakunnassa aikomus luopua. Säästöjä tulee myös siitä, kun talvikuukausina joitakin kirkkoja ei lämmitetä, ja jumalanpalvelukset pidetään seurakuntataloissa.

Vuosisatoja vanhan kirkkotunnelman ja seurakuntalaisten läheisyyden voi tavoittaa vanhassa puukirkossa tai vaikkapa Korpilahden Sarvenperän kesäisin kirkoksi muuttuneessa riihessä. Hanna pääsi ripille. Konfirmaatioissa, kirkkovuoden juhlapyhinä ja konserteissa kirkonpenkit täyttyvät säännöllisesti. Kuvassa rippijuhlaväkeä Jyväskylän kaupunginkirkon edustalla.

Yhteinen kirkkosali Kirkkotekstiilit ja ehtoollisvälineet ovat perinteisesti olleet taitavien käsityöläisten valmistamia. Viime vuosisadalla monet nimekkäät taiteilijat, arkkitehdit ja muotoilijat osallistuivat kirkon esineistön suunnitteluun. Keskisuomalaisissa kirkoissa on suosittu myös oman maakunnan taiteilijoita. Kuvassa Riitta Hytönen-Pasasen Viitasaaren kirkkoon suunnittelema alttarivaate, antependium.

ALTTARI JA SAARNASTUOLI Vaikka kirkon rakentaminen saattoi viedä vuosia ja oli suuri taloudellinen rasitus seurakunnalle, sujui hirsiseinien pystytys yleensä ripeästi. Kun perustukset oli tehty ja kaikki tarvittava puutavara valmiina odottamassa kirkonmäellä, eivät ammattitaitoiset kirvesmiehet apujoukkoineen aikailleet. Yhden kesän kuluessa kirkko yleensä saatiin vesikattoon – Petäjävedellä kesällä 1763 Jaakko Klemetinpoika Leppäsen johdolla peräti 35 päivässä. Sitä vastoin viimeistely saattoi viedä vuosiakin. Kirkkoon piti veistää penkkien lisäksi myös kirkkosalin tärkeimmät ja koristeellisimmat yksityiskohdat, alttari, alttarilaite sekä saarnastuoli kaikukatoksineen. Niiden teko kuului harvoin rakennusurakkaan, sillä tehtävään haluttiin palkata kirvesmiehen sijaan taitavaksi tiedetty puuseppä. Keuruulla puolestaan Antti Hakolan pystyttämän kirkon veistotyöt annettiin kahdelle kirkonrakentajalle – Turussa oppinsa saanut, myös hyvänä puuseppänä tunnettu Matti Åkerblom sai vuonna 1776 veistääkseen komean alttarilaitteen ja Matti Åkergren kymmenisen vuotta myöhemmin saarnastuolin katoksineen. Arvostettu kirkonrakentaja Jaakko Kuorikoski otti rakentamisen lisäksi usein urakakseen vielä alttarin ja saarnastuolinkin valmistuksen. Sitä vastoin hänen poikansa Lauri Heikki ei puuseppänä ollut yhtä lahjakas. Hän joutui veistämään uudelleen arkkitehti Lindqvistin ja arkkitehti Lohrmannin Pihlajaveden kirkkoon suunnitteleman saarnastuolin, koska oli muuttanut saarnastuolia piirustuksen kahdeksankulmaisesta pyöreäksi. Lopputarkastuksessa kömpelösti tehty alttarilaitekin, joka vaikutti rakennusmestarin omalta luomukselta, vaadittiin tehtäväksi piirustuksia vastaavaksi.

Kun vanha huonokuntoinen ja ahtaaksi käynyt kirkko purettiin, vietiin kallisarvoinen saarnastuoli uuteen kirkkoon muun muassa Sumiaisissa ja Viitasaarella. Tulipalostakin se piti alttaritaulun ohella ensimmäisenä pelastaa. Näin säilyi Äänekosken vanhan kirkon saarnastuoli. Vanhimmissa keskisuomalaisissa kirkoissa taitavasti veistetyt yksityiskohdat nousevat katseen vangitsijoina esiin muuten pelkistetystä kirkkotilasta. Aika kuitenkin muuttui. Niinpä monet 1900-luvun kirkot hienoine yksityiskohtineen muodostuivat kokonaistaideteoksiksi, joissa yksittäisiä elementtejä ei ole haluttu erityisesti nostaa esiin. KIRKKOTAIDE Kirkon varoja vaatinut kaunistaminen huipentui usein alttarimaalauksen hankkimiseen. Ammattikuntamaalareiden työt olivat yleisiä 1800-luvun puoliväliin asti, mutta sen jälkeen ne eivät enää tahtoneet kelvata. Ainakin isommissa seurakunnissa teokset hankittiin nimekkäiltä taiteilijoilta. Robert Wilhelm Ekman maalasi Viitasaarelle ja Laukaaseen, Eero Järnefelt Jyväskylän maaseurakunnan kirkkoon ja Keuruun uuteen kirkkoon. Erityisen pidetyltä alttaritaulumaalarilta, Alexandra Frosterus-Såltinilta tilattiin taulut Konginkankaalle ja Saarijärvelle. Hankasalmella kirkon

pystytysurakan jälkeen 1890-luvulla sitä vastoin rahat olivat lopussa, joten uusgoottilaiseen alttarilaitteeseen jouduttiin sijoittamaan vaatimaton risti. Seuraavalla vuosisadalla myös paikalliset taiteilijat saivat muutamia alttarimaalaustilauksia. Jyväskyläläinen Jonas Heiska maalasi Taulumäen kirkon predellamaalauksen ja hänen taiteilijatoverinsa Carl Bengts Kivijärven kirkon alttaritaulun. Viime sotien jälkeen pystytettyihin kirkkoihin harvoin enää tilattiin maalausta alttarille. Esimerkiksi Kyyjärvellä sen korvasi Kristusta ristillä esittävä krusifiksi ja Vaajakoskella, Leivonmäellä sekä Äänekoskella pelkkä risti. Kirkon kuvamaailmaan liittyivät jo keskiajalta lähtien seinämaalaukset, joilla oli opetuksellinen tehtävä. Vanhemmista säilyneistä keskisuomalaisista kirkoista on rikkaimmin koristeltu Johan Tilénin maalaama Keuruun vanha kirkko. Myös 1900-luvun kirkkoihin tehtiin seinämaalauksia. Maakunnan omana kirkkomaalarina pidetään lukuisia kirkkoja koristanutta ja niihin värisuunnitelmia tehnyttä jyväskyläläistä taidemaalari Urho Lehtistä. Suurimman huomion osakseen on varmasti kuitenkin saanut Toivakan kirkon kattomaalaukset 1970-luvun alussa maalannut Pellervo Lukumies. Myös lasimaalaukset ovat osa kirkkotilaa. Niistä viimeisimpinä vuosituhannen vaihteen molemmin puolin valmistuivat Riikka Kaistin Jämsänkosken kirkkoon ja Lauri Ahlgrénin Tikkakosken kirkkoon suunnittelemat teokset. Tuorein alttariteos on Pasi Karjulan veistämä kokonaisuus Kuokkalan kirkossa Jyväskylässä. KIRKOT KULTTUURIPERINNÖN VÄLITTÄJINÄ Yhdessä rakennettu kirkko on ollut seurakuntalaisille aina monella tavalla tärkeä. Sinne on tultu kuulemaan Jumalan

sanaa, mutta yhtä lailla maallisen vallan kuulutuksia. Kirkonmäellä on välitetty paikallisia uutisia ja tavattu tuttavia. Viime vuosikymmeninä kirkoista on tullut seurakuntalaisten hiljentymispaikkoja, mutta yhä enemmän myös konserttisaleja. Silti kirkkosalit viestittävät yhä menneiden aikojen todellisuudesta sekä arkkitehtien ja taiteilijoiden ihanteista. Usein maisemallisesti hienoille, taitavasti valituille paikoille pystytetyt kirkot, niin luterilaiset kuin muidenkin kirkkokuntien kirkot ja rukoushuoneet, ovat yhtä aikaa käyttörakennuksia sekä oman paikkakuntansa historiasta, rakennusperinnöstä ja arkkitehtuurista kertovia muistomerkkejä. Monen vanhan kirkon rakennustaiteellinen ja kulttuurihistoriallinen arvo on ymmärretty viimeistään 1900-luvun alkupuolella. Tärkeistä rakennuksista on pidetty huolta. Kirkkojen kunnostuksissa kukin aika on tuonut jotain uutta, omalle ajalleen tarpeellista. Uudemmat kirkot seurakuntasaleineen ja harrastustiloineen ovat heijastaneet kirkon roolin muuttumista. Aikakausien muutokset välittyvät vaikkapa UNESCOn maailmanperintökohteeksi valitusta Petäjäveden vanhasta kirkosta, klassisesta Saarijärven kirkosta, lähes nikkarityylisestä Luhangan kirkosta tai funktionalismia edustavasta Kannonkosken kirkosta.

Veikko Hirvimäki veisti Jyväskylän Taulumäen kirkon alttaripöydälle sijoitetun krusifiksin vuonna 2004.

CHURCHES OF CENTRAL FINLAND

Alvar Aalto 1927: Muuramen kirkon poikkileikkaus / Muurame church, cross-section.

Alvar Aalto -museo

lmost 90 churches have been built in the Central Finland area in the space of just over 500 years. Even during the Middle Ages the present Central Finland was a sparsely inhabited hinterland visited sporadically by woodsmen engaged in hunting or slash-and-burn cultivation. As permanent settlement spread, a new religion – Christianity – took root from the beginning of the 13th century onwards in areas on the northern fringe of the province of Häme. The Reformation set in motion by the Parliament of Västerås in 1527 and the policy of settling wilderness areas followed by Swedish monarch Gustav Vasa also had an impact on church affairs in Central Finland. At the beginning of the 17th century the area already contained five large mother parishes with their own churches. As settlement increased, the big parishes gradually divided into smaller units so that by the early decades of the 20th century the number of parishes, as well as churches, was already over 30. In some places there were even two churches, when the old wooden church was not demolished to make way for the new. The oldest church still

standing, Keuruu Old Church, was completed in 1759. Churches put up prior to the 19th century were designed and also built by folk builders and itinerant church master builders. In terms of style the closest patterns for these wooden churches were the churches in surrounding parishes and, farther afield, in Stockholm. From the beginning of the 19th century onwards the business of designing churches was taken over by trained architects. Building inspection was the responsibility of the superintendent’s office, the director of which had a significant influence on architecture throughout the country – after all the church was frequently the only building of importance in the whole parish. Initially the architects of the superintendent’s office followed the familiar forms and constructions of classical architecture, but from the middle of the 1850s onwards revival styles already started to appear in church buildings. The models for these were medieval Romanesque and Gothic churches. This tendency is also reflected in Central Finland’s first stone church, built in Jyväskylä in 1880. As the 20th century began, there was a succession of modern stylistic trends from National Romanticism to Functionalism. The time of independent architects arrived and architecture competitions, too, became commonplace. Simultaneously, traditional cruciform churches and long churches with a gable tower became things of the past. From the 1950s onwards, they were replaced by free-form churches often combined with a parish hall. Wood, which had served as an excellent church building material for centuries, had already given way, first to brick and later to concrete and glass. The majority of Central Finland’s parish villages

and cities are situated on waterways. In recent decades, the church hill complete with church which used to dominate the village landscape has often been squeezed by new construction. On the other hand, the churches themselves still communicate the reality of past times and the ideals of the architects responsible. The changes that have occurred over the ages are perhaps best conveyed by Petäjävesi

Old Church, selected for inclusion on UNESCO’s world heritage list, the Classical Saarijärvi Church, the almost joiner-style church in Luhanka or Kannonkoski Church with its overt Functionalism. The newest church in Central Finland, the Kuokkala Church in Jyväskylä, was completed in 2010.

KESKI-SUOMEN KIRKOT

Laukaan Hartikan 1590-luvulla rakennetusta kirkosta on nykypĂ¤iviin sĂ¤ilynyt kuuden hirren nurkkasalvos.

KESKI-SUOMEN SUURIN PUUKIRKKO

Hankasalmi

ankasalmelaiset anoivat vuonna 1877 senaatilta lupaa uuden puukirkon rakentamiselle toivomuksenaan, että kirkkoon mahtuisi 2 000 sanankuulijaa. Hankasalmelle haluttiin uudenaikainen, päätytornillinen pitkäkirkko. Kustannussyistä se ei saanut olla liian koristeellinen, mutta silti siitä piti tulla riittävän arvokkaan näköinen. Vuonna 1884 pidetyn tarjouskilpailun perusteella tehtävä annettiin arkkitehti Josef Stenbäckille (1854–1929). Lukuisia kirkkoja suunnitelleen arkkitehdin uralla Hankasalmen kirkko

oli hänen ensimmäisensä. Itä-länsisuuntaiseen pitkäkirkkoon, jossa on hieman runkohuonetta matalampi ristisakara, oli aluksi aikomus tehdä lehterit kaikille neljälle sivulle. Arkkitehti kuitenkin luopui kuoriosan lehteristä sen epäkäytännöllisyyden vuoksi. Niinpä istumapaikat vähenivät aiotuista kahdella sadalla. Kun kirkon päätylehterille vuonna 1899 asennettiin urkujenrakentaja J.A. Zachariassenilta tilatut urut, istumapaikkojen määrä väheni lisää. Stenbäck loi Hankasalmelle uusgoottilaisen puukirkon, jossa on keskiajan kivikirkoista muistuttavia yksityiskohtia. Tyyliin kuuluivat korkeat, yläosastaan kolmitaitteiset vinoruutuikkunat, päätyjen ruusuikkunat, ulkoseinää tukevat, alaspäin levenevät pilarit sekä sisätiloissa lehtereitä kannattavat, kiveä jäljittelevät puiset kimppupilarit. Myös suosittu apila-aihe toistuu koristeleikkauksissa. Edellisessä kirkossa ollut, Carl Fredrik Blomin vuonna 1847 maalaama alttaritaulu Ristiinnaulittu sekä Moosesta ja Lutheria esittävät maalaukset siirrettiin uuteen kirkkoon alttarin tuntumaan. Stenbäck ehdotti kuitenkin alttarilaitteeseen aluksi uutta alttaritaulua, mutta edullisempi krusifiksikin olisi käynyt – varojen puutteessa seurakuntalaiset päätyivät lopulta pelkistettyyn puuristiin. Koska Eerik Jaakonpoika Leppäsen vuonna 1832 kirkonmäelle pystyttämä tapuli todettiin huonokuntoiseksi, joutui Stenbäck kesken rakennustöiden muuttamaan kirkon päätytornin sellaiseksi, että se kesti kolmen kellon painon. Ne hankittiin saksalaiselta Bochumin valimolta vuonna 1890. Vanhan kirkon maalaukset siirrettiin vähin äänin pois kirkkosalista varastoon kirkontorniin. Vuoden 1905 piispantarkastuksessa niiden soveltuvuutta kirkkosaliin arvioitiin

Josef Stenbäck 1888–1892 Istumapaikkoja 1300

SOIVA KESÄKIRKKO

Luhanka, Joutsa

ysmän seurakuntaan kuuluneen Luhangan ensimmäinen kirkko oli valmistunut Päijänteen rantatörmälle jo vuonna 1766. Vuonna 1799 kirkkotarhaan pystytettiin kellotapuli. Yli satavuotias kirkko ja lähes satavuotias kellotapuli purettiin kuitenkin vuonna 1892 uuden kirkon tarpeiksi. Ensimmäisen kirkon paikasta ja kirkkotarhasta muistuttavat vanha aita, kaksi vanhaa hautakammiota ja muutamat edelleen pystyssä olevat ristit luonnontilaisella kirkkomaalla. Taloudellisesti valoisammat ajat 1800-luvun lopulla ja vanhan kirkon kunto saivat siis luhankalaiset pohtimaan

uuden kirkon rakentamista. Hausjärveläinen rakennusmestari Kajander tuli kutsusta arvioimaan vanhan Reetin kirkon hirsien kuntoa. Katselmus sysäsikin rakennushanketta eteenpäin, sillä Kajanderin mielestä suuri määrä vanhoista hirsistä voitiin käyttää tulevan kirkon rakennuspuiksi. Kajanderia pyydettiin myös alustavasti hahmottelemaan – seurakuntalaisten toiveet kuultuaan – millainen uusi kirkko saattaisi olla. Varsinaiset piirustukset pyydettiin kuitenkin arkkitehti Josef Stenbäckiltä, joka ajatteli käyttää suunnittelun pohjana Hankasalmelle juuri laatimiaan puukirkon piirustuksia.

Josef Stenbäck 1891–1893 Istumapaikkoja 1500 Alttaritaulu Selinda Danielson Jeesus seisoo ovella ja kolkuttaa 1906

inspektori Nikanderin suunnittelema kahdeksankulmainen puistikko. Jyväskylän kaupunginkirkko on sisätiloiltaan useimpiin saman ikäisiin kirkkoihin verrattuna poikkeuksellisen koristeellinen. Kirkon rakentamisen aikoihin muodissa olleet kertaustyylit suosivat pelkistettyjä vaaleita pintoja, yksinkertaisia ja selkeitä rakenteita ja niukkaa koristelua. Niinpä Jyväskylän kaupungin kirkossa jo pelkästään kirkkosalin katon tummansininen tähtitaivas tekee erityisen vaikutelman. Kirkon korjauksessa vuonna 1924 taitelija Bruno Tuukkanen maalasi kuorin värikkään kattomaalauksen,

jonka aiheet liittyivät kristilliseen symboliikkaan. Tuukkasen suunnittelemat ovat myös kuori-ikkunoiden lasimaalaukset, joissa aiheina ovat Raamatun kertomukset. Lisäksi kirkkosalia koristavat kuvanveistäjä Johan Erland Stenbergin Paavalia miekka kädessä esittävä kipsiveistos vuodelta 1887 sekä jyväskyläläiseltä Oskar Raja-aholta vuonna 1923 tilattu veistos Apostoli Pietari. Kirkkotilasta koristeineen on muodostunut lämpimän intiimi. Kaupunginkirkon ja sitä ympäröivän Kirkkopuiston historiallinen ja kaupunkikuvallinen merkitys huomattiin jo 1900-luvun alkupuolella. Niinpä torikauppa siirrettiin

Jyväskylän seurakunnan arkisto

JYVÄSKYLÄN SEURAKUNTA

kaupungin arvokkainta miljöötä häiritsevänä pois lyseon naapuriin vuonna 1931. Samoihin aikoihin kirkkokorttelin reunoille kohosi useita viisi- ja kuusikerroksisia kivitaloja. Kun vielä vapaaksi jäänyt torialue istutettiin vuosikymmenen puolivälissä puistoksi arkkitehti Kerttu Tammisen suunnitelmien mukaan, oli kirkon ympäristö kokenut täydellisen muodonmuutoksen. Vuosikymmenten kuluessa puiston puut ja pensaat kasvoivat yhä tuuheammaksi ja tiiviimmäksi, ja kirkko jäi täysin puiston siimekseen. 1960-luvulle tultaessa voimakkaasti kasvavan Jyväskylän rakentaminen siirtyi lähiöihin. Monet uudet alueet saivat oman kirkkonsa. Näin kaupungin vanhasta kirkosta tuli Suomen suurimman itsenäisen seurakunnan, Jyväskylän kaupunkiseurakunnan pääkirkko. 1990-luvulla Kirkkopuisto puineen ja pensaineen oli jo niin tiheä, että puistoa ympäröiviltä kaduilta ei itse kirkkoa tahtonut erottaa ollenkaan. Ongelman ratkaisemiseksi järjestettiin vuonna 1998 puiston suunnittelukilpailu. Kilpailu tuotti 25 ehdotusta, joista parhaaksi ja toteutuksen lähtökohdaksi valittiin kahden oululaisen arkkitehtiylioppilaan, Esa Kankaan ja Johanna Vuorisen, Chiaroscuro-niminen (valohämy) suunnitelma. Sen keskeisenä ajatuksena oli harventaa ja valaista puistoa niin, että kirkko nousisi 1800-luvun tapaan jälleen alueen keskipisteeksi. Vuoden 2009 kuntaliitoksen myötä Jyväskylän kaupunki, Jyväskylän maalaiskunta ja Korpilahti yhdistyivät uudeksi Jyväskyläksi. Samalla tapahtui myös seurakuntien yhdistyminen. Uuden Jyväskylän seurakunnan pääkirkoksi nimettiin kaupunginkirkon sijaan Jyväskylän maaseurakuntaa palvellut arkkitehti Elsi Borgin suunnittelema Taulumäen kirkko, johon mahtui huomattavasti enemmän sanankuulijoita kuin pieneksi jääneeseen kaupunginkirkkoon.