DINOSAURUS ELÄMÄN TIELLÄ

TEKSTI JUHA RAITIO

Laitan autoradion kovemmalle ja lisään kaasua Itäväylällä. Kuuntelen kasari-nimistä radiokanavaa. Juontaja Minna O spiikkaa väliin mukavia tarinoita siitä, millaista oli nuoruus 1980-luvulla Jyväskylässä nuoren naisen näkökulmasta. Hymähdän aikalaisena. Sieltähän minäkin olen, aika ja paikka täsmää. Vaimo on samanikäinen kuin minä. Jyväskylässä tavattiin. Tuon Minna O:n jutut tuntuvat kai siksi niin kotoisilta. Minna O soittaa tuttuja slovareita ja 35 vuotta katoaa jonnekin. Palaan muistoista nykyaikaan ja isän hommiin. Poikani nousee auton kyytiin Kulosaaressa ala-asteelta ja suljen radion. Hän on saanut tarpeekseen ”dinosaurusten” musiikista. Ollaan elävien kesken, inter vivos. Avaan kotona sähköpostit. Vaihdan proffan rooliin. Koneen ääressä odottaa mukava yllätys. Pykälästä pyydetään kirjoittamaan juttu Inter Vivokseen. Saan luvan muistella menneitä. Täältä pesee. Ilmoitan, etten kirjoita akateemista artikkelia oikeusvaltiosta tai mistään muustakaan. Vaihdan genreä. Pohditaanpa ensin opiskelun muuttumista. Opiskeluaika 1980-luvun oikiksessa oli varsin vapaata nykyiseen opiskeluun verrattuna. Meillä ei ollut paljon pakollisia luentoja. Kavereilta kuuli, mille luennoille kannatti mennä, mille ei. Luentomuistiinpanoja oli saatavilla kavereilta. Pääasiassa opiskelu oli lukusaleilla lukemista. Domuksella C-salin katto vuoti sateella ja siellä oli ämpäreitä lattialla. Porthaniassa oli usein aika täyttä, mutta hyvät penkit ja rauhallista. Aika iso osa ajasta kului kahvilassa kaveriporukoissa – ainakin minulla. Aineopintotenttien järjestyksen saattoi valita vapaammin kuin nykyisessä periodimallissa. Mikä tärkeintä, syventävien opintojen projektin tai auskultointipaikan saamiseksi ei ollut merkitystä aineopintojen arvosanojen keskiarvolla. Minulle tuo vanhanmallinen vapaampi opintokulttuuri sopi loistavasti ja se olikin yksi merkittävä syy oikeustieteelliseen hakeutumiseen. Olen usein miettinyt, lähtisinkö enää hakeutumaan nykyiseen oikikseen, jos olisin nuori. En ole lainkaan varma. Vierastan nykyisen opintoputken koulumaisuutta, täyteen pakattua kalenteria kussakin periodissa. Työn, harrastusten ja opintojen yhteensovittaminen on nykyisin paljon hankalampaa kuin ennen, mitä monet teidän esimiehistänne asianajotoimistoissa tai muissa juristiyhteisöissä eivät ehkä tiedosta, jos ovat minun laillani olleet vapaamman aikakauden juristiopiskelijoita. Joka kerta kun kuulen teidän puhuvan koulusta viitaten oikikseen mietin, että mikä on mennyt pieleen. Tiedekunta ei ole koulu, law school. Vai olisiko niin, että opiskelijan näkökulmasta koulu onkin osuva ilmaus liian koulumaiselle opintoputkelle? Palaan muistoissani opiskeluaikani loppuvaiheisiin. Ysärillä tuli lama. Hieman samankaltaisella tavalla havahduin silloin muuttuneeseen todellisuuteen kuin nyt kuluneen vuoden aikana pandemia-ajan etäelämään. Karu arki oli edessä vähän yllättäen. Opiskelijaelämä sai jäädä. Valmistuin, mutta töitä oli vaikea saada. Jonotin vuoden auskultointipaikkaa ja jatkoin opintoja. Maailmalla isoja asioita alkoi tapahtua. Berliinin muuri murtui, Itä-Eurooppa kapinoi, Neuvostoliitto hajosi ja Eurooppa alkoi yhdentyä. Tartuin tilaisuuteen ja aloin lukea uutta orastavaa oikeudenalaa, eurooppaoikeutta. Scorpions lauloi Winds of Change- kappaleessaan ajan henkeä ilmentäen seuraavasti: “Listening to the wind of change The world is closing in Did you ever think That we could be so close, like brothers” Intouduin tavoittelemaan eurooppalaisempaa Suomea YYA-ajan jälkeen. Olin mukana ELSA Helsingin toiminnan alkuvaiheissa, vaikkakaan

en sittemmin ollut siinä aktiivinen. Pidin Euroopan unionin jäsenyyttä tavoiteltavana asiana. Kun idänkauppa oli romahtanut, oli lähestyttävä länttä. Ehkä se toisi työpaikkoja myös. Helsingin yliopistoon perustettiin eurooppaoikeuden professuuri vuonna 1995 viideksi vuodeksi ja minä pääsin vs. assistentiksi. Ensin tuli ETA-jäsenyys, sitten EU-jäsenyys ja lopulta euroa alettiin käyttää valuuttana markan asemesta. EU laajeni itään ja etelään. Nykyinen kylmän sodan jälkeinen EU alkoi saada muotonsa talousyhteisön ja poliittisen unionin yhdistelmänä. Tähän liittyi uuden luominen, integraation syveneminen ja laajeneminen, rajojen ylittäminen. Monet 1990-luvun tai 2000-luvun alun uudistukset ovat sittemmin osoittautuneet ehkä liiankin idealistisiksi. Korjausliikkeitä on jouduttu tekemään etenkin euron suhteen. Entä nyt? Pitäisikö tästä nuoruuteni idealismista luopua? Olen edelleen eurooppalaisuuden puolestapuhuja, vaikka EU kohdannut viime aikoina monia ongelmia. Minulle nuoruuden idealismi konkretisoituu ennen muuta EU:n arvopohjan puolustamisena. Teen oman osani Helsinki Rule of Law Forumissa. En pidä vihapuheesta, valeuutisista enkä äärinationalismista, joka on kuin pakoa 1930-luvulle. Ovatko nykyisin asenteet koventuneet? En ole varma. Panen toivoni teihin nuoriin, sillä yhdenvertaisuus vaikuttaa monelle olevan tämän ajan avainsana. Yhdenvertaisuus on tavoittelemisen arvoinen asia, johon voin kytkeä idealismini. Olen teiltä opiskelijoilta oppinut, että elämässä pitää katsoa eteenpäin. Nuorelle se on luontaista, sillä elämää on paljon edessäpäin. Jotenkin vain aina lipsahdan jorisemaan menneistä ajoista, nyt tosin ihan luvan kanssa. Välillä tosin minäkin vaihdan kasari-kanavan Novaan tai johonkin muuhun. Eteenpäin elävän mieli. Stay safe! ∎ Tässä olen juuri valmistunut juristiksi toukokuussa 1993. Otatin kuvan Fabianinkadulla sen kunniaksi ja ajattelin, etten enää palaa Porthaniaan. No, toisin kävi.