Rakkaus löytyi Äänekosken torilta

Tamperelainen Tuija Halttunen kasvoi Äänekoskella 19-vuotiaaksi, jonka jälkeen hänestä on tullut elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja. Hänen viimeisin työ on vuonna 2021 julkaistu dokumenttielokuva - Näin pilvet kuolevat.

Lenni Liekkinen

Isäni oli Äänekosken sellutehtaalla kolmivuorotöissä vuorovaratyömiehenä. Hän sai Markkamäestä markalla tontin, jolle rakennettiin talo, jossa olen viettänyt lapsuuteni. Äiti työskenteli Äänekosken Sokoksella pitkään, jonka jälkeen hän toimi kirjanpitäjänä putkiliikkeessä. Itselleni innostus tarinoiden äärelle tuli äidiltä, sillä hän luki meille paljon.

Kun kasvoin vietin aikaa lukien. Varhaisimmat muistot kirjastokäynneiltä ovat ajalta, kun kirjasto sijaitsi vielä Koulunmäellä. Neljännellä luokalla kirjoitin opettajan innostamana ensimmäisen näytelmän. Hurmaannuin näytelmien kirjoittamisesta täysin ja huijasin kaikki koulukaverini näyttelemään minun kirjoittamiin ja ohjaamiin näytelmiin, jotka olivat sellaisia 5-10 minuutin pituisia sketsejä.

NUORUUSVUOSIEN kotikaupungista on jäänyt lämmin muisto ja vierailen Äänekoskella tasaisin väliajoin. Jos ajattelen Äänekoskea, niin näen syksyisen illan, milloin roikun torin kupeessa porttikongissa ja pojat ajaa kylärallia. Nuoruudessani Äänekoski ei ollut ollenkaan kulttuurisesti rikas. Se oli tehtaan varjossa elävä kaupunki, mutta ei mikään kulttuurikeskus. Elävän musiikin yhdistys oli kyllä tosi voimakas, mutta en ollut siinä itse mukana. Siihen aikaan tytöt oli bändäreitä ja kaverit olivat poikia, joilla oli bändejä. Äänekoski on ihana nuoruuden kylä, ja mulle tosi rakas vaikka olikin etäällä kulttuurista.

Löysin mun elämäni rakkauden Äänekosken torilta vuonna 1983, kun hän ajoi punaisella Mantalla siihen ja tuli kysymään, että tuletko kyytiin. Silloin tuli roikuttua Äänekosken torilla ja ajettiin aina Suolahteen kapakkaan.

OSALLISTUIN koulun teatterikerhoon ja kirjoitin lukiovuosina Sisä-Suomen Lehteen muutaman jutun. Elokuvat olivat suurin intohimo, joten Työskin ja Hirven salit tulivat tutuiksi. Tuli katsottua myös Mikko Niskasenkin teoksia. Kahdeksan Surmanluotia elokuva on ollut elämässä läsnä, sillä enoni menivät tuuraamaan Pihtiputaalla ammutuiksi tulleita poliiseja. Niskasen kuvaama sielunmaisema on itselle rakas ja tuttu,

Kahdeksan surmanluodin ja Käpy selän alla elokuvien myötä ymmärsin, että omasta sielunmaisemasta ja historiasta voi tehdä merkittäviä elokuvia.

NYKYÄÄN vierailut Äänekoskelle keskittyvät valtaosin Konginkankaalle appivanhempien mökille, Kytänsalon saareen, jossa myös Käpykolo sijaitsee. Äänekoski on sielussa aina, vaikka joskus varmaan vihasinkin sitä ja sen pienuutta. Sanon aina miehen siskolle, että tää on niin ihana kaupunki, kun tää on niin elävä. Sit se aina sanoo, et “Ai on vai?”. Vertaan sitä siihen 80-lukuun, jolloin itse vielä asuin siellä. Haluaisin lähettää vielä terveiset Äänekoskella asuvalle rakkaalle anopille ja kälylle.